Uuden edessä – saammeko kotiimme L:n?

Reilu vuosi J:n lähdön jälkeen olemme jälleen avaamassa kotimme ovia. Tällä kertaa kyse ei ole kotimajoituksesta, vaan alaikäisen yksin maahan tulleen pakolaisen turvaperheeksi ryhtymisestä. On hurjaa ajatella, että Suomeen asti on tullut hyvinkin pieniä lapsia ilman vanhempiaan, jopa ilman yhtäkään sukulaista. Nyt näille lapsillekin on annettu turvapaikkapäätöksiä, ja moni on saanut pakolaisstatuksen Suomesta. Pienimmät lapset on pyritty sijoittamaan perheisiin, mutta isommista moni asuu jonkinlaisissa perhekodeissa (tarkempi termi on minulta vielä oppimatta) muiden turvapaikan saaneiden nuorten kanssa. Siellä heistä pidetään hyvää huolta, mutta kontakti suomalaiseen perhe-elämään saattaa jäädä muodostumatta.

Tähän tarpeeseen vastaa kummi- tai turvaperhetoiminta. Diakonissalaitos on pyörittänyt Helsingissä tällaista toimintaa jo 1,5 vuotta, ja nyt Espoon Järjestöjen Yhteisö (EJY) on saanut rahoituksen vastaavaan hankkeeseen. Kuulimme hankkeesta männäviikolla ja innostuimme heti: tässä on merkityksellinen mutta hyvin hallittu ja tuettu projekti! Haluamme olla mukana!

Idea on, että L (=lapsi) ei asuisi meillä vaan perhekodissa, ja vierailisi meillä välillä viettämässä ihan tavallista suomalaista elämää. Ruoanlaittoa, yhdessäoloa, koiralenkkejä, tietokonepelejä tyttärien kanssa tai jotain. Vastuu Lapsen arjesta ja elämästä säilyy hänen asuinyksikössään, mutta me saamme tutustuttaa häntä suomalaisiin tapoihin ja tarjota perheen lämpöä muutaman kerran kuussa.

Bongasin linkin facessa lauantaina ja keskiviikkona olimmekin jo ensimmäisessä koulutuksessa. Hanke vaikuttaa ihanan koordinoidulta ja harkitulta: on kaksi palkattua työntekijää jotka järjestävät koulutuksia, saattavat ihmisiä yhteen ja tarjoavat tukea. On virkistystoimintaa ja työnohjausta meille vapaaehtoisillekin. Tässä ei tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi, eksyneeksi tai vähän epätoivotuksi, niin kuin usein vapaaehtoistoiminnassa. Hienoa! Erityisen hienoa, että tällaisille hankkeille on alkanut löytyä rahoitusta.

Ensimmäinen koulutus oli varsin vaikuttava. Reilun viikon kuluttua hankkeen työntekijä vierailee kodissamme haastattelemassa koko perhettä. Sitä ennen pitäisi tilata rikosrekisteriotteet – kun lasten kanssa työskennellään pitää sekin puoli tietysti olla kunnossa. Haastattelussa kuullaan sitten tarkemmin käytännön asioista ja haarukoidaan sitä millainen lapsi meille sopisi. Tyttärien mielestä heidän ikäisensä tyttö. Olen yrittänyt sanoa että todennäköisemmin kohdalle sattuu teini-ikäinen poika, mutta se tuntuu olevan absoluuttinen nounou. Katsotaan. Tässä hankkeessa mukana on 12-21-vuotiaita pakolaislapsia. Tai nuoria, miten sen sitten haluaa ajatella. Me emme kuitenkaan pelkästään itse päätä kenet saamme kummilapseksi, vaan myös lapsi itse saa vaikuttaa siihen millaisen perheen haluaa. Jännityksellä odotamme. Askel kerrallaan, mutta ehkä jo ennen kesää perhe saa vahvistusta. Uusi seikkailu alkaa…

P.S. EJY:n turvaperhetoimintaan haetaan uusia perheitä. Monenlaiset perheet ovat tervetulleita. Vink vink…

Tarina lähenee loppuaan?

Saimme ennen joulua kuulla että J veljineen on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen. Kaikki kolme ovat valittaneet päätöksistä, mutta kovin suurta toiveikkuutta ei ole ilmassa. Vielä viime keväänä ajattelimme että turvapaikka varmaankin heltiäisi koska väkivallan uhka Irakissa oli ilmeinen, etenkin J:n perheen uskonnon vuoksi. Kesällä Suomi alkoi kiristää irakilaisten turvapaikansaantikriteereitä ja näinhän tässä kävi. Päätöksessä todettiin että vaikka useita J:n sukulaisia on tapettu ja lapset ovat itse olleet näkemässä esim. setänsä ampumisen ei Suomen valtio katso että heihin kohdistuu niin henkilökohtaista uhkaa että he tarvitsisivat Suomesta turvapaikan. Suomi katsoo myös että Bagdad on riittävän turvallinen paikka jotta sinne voidaan palauttaa ihmisiä – esim. Ruotsi on tulkinnut asian toisin.

Täytyy sanoa että päätöksestä kuuleminen teki olon varsin surulliseksi. Ja toisaalta tuli melkoinen kermape**e-olo. Saimme viettää Joulua, yhtä suurimmista uskonnollisista juhlistamme, rauhassa ja yltäkylläisyydessä kylpien. Ruokaa, tavaraa, ja ennen kaikkea täydellistä turvallisuudentunnetta. Ihan niin kuin tästä ei riittäisi jaettavaksi.

Mieleen nousee väistämättä myös kysymys siitä, mitä nyt? Lähteekö J veljineen kiltisti viranomaisten saattelemana takaisin Irakiin? Jos lähtee, uskaltavatko he palata kotiinsa? Ennen joulua HS kirjoitti ansiokkaasti Irakiin palanneiden kohtalosta – ei ihan yksinkertaista ole kotiinpaluukaan. Irak on myöskin ilmoittanut ettei ota vastaan pakkopalautettuja – siis kansalaisiaan jotka ovat saaneet jossain kielteisen turvapaikkapäätöksen mutta eivät halua palata kotimaahansa. Pelko pakkopalautettujen radikalisoitumisesta on Irakissakin suuri.

Toisaalta Suomeen jääminenkään ei ole kestävä vaihtoehto: laittomasti Suomeen jäävä paperiton henkilö ei ole oikeutettu esim. työntekoon tai opiskeluun Suomessa, sairaanhoidossakin ainoastaan aivan välttämättömään hätäapuun.  Suomenkin viranomaiset ilmaisevat huolensa siitä että Suomeen muodostuu paperittomien alamaailma jossa hyväksikäyttö ja laittomuudet kukoistavat ja radikalisoituminen tulee entistäkin houkuttelevammaksi. Ymmärretään että tämä uhkaa lintukotomme turvallisuutta.

Mutta jos tilanne on käännytetyille käytännössä sama Irakissa (paitsi että siellä on kaupan päälle vielä sota ja vaino), niin miksi lähteä? Miksei vain jäädä tänne?

En ole puhunut J:n kanssa sitten kevään, en siis tiedä mitä hän tästä kaikesta ajattelee. Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla miten hänen vuotensa sukulaisten suojissa on sujunut. Tunteeko hän edelleen olevansa irakilainen? Kuka tekee päätöksen lähtemisestä tai jäämisestä?

Entisenä kotimajoittajana olen tyytyväinen siihen että me emme joudu olemaan tekemässä tätä päätöstä. J ja suku tekevät sen keskenään. Jos tarina olisi mennyt toisin, saattaisimme olla nyt siinä tilanteessa että joutuisimme pohtimaan voiko J jäädä luoksemme paperittomana. Jääminen olisi valtava vastuu, niin taloudellisesti kuin ennen kaikkea henkisesti – liian suuri vastuu. Halu auttaa johtaisi liian helposti paperittoman sisäkön pitämiseen, ikään kuin jonkinlaisen piika-järjestelyn rakentamiseen, paluuseen siihen reilun sadan vuoden takaiseen maailmaan jossa toiset olivat hieman arvokkaampia ihmisiä kuin toiset. Lopulta kai tämä kaikki kiertyy siihen millainen ihmiskuva meillä on – ja miten pystymme pyörittämään byrokratiaamme tuon ihmiskuvan arvojen mukaisesti. Helppoa se ei ole, mutta yrittää täytyy. Sekä yksilöiden, yhteisöjen, että yhteiskunnan tasolla. Toivottavasti sinäkin rakas lukijani kannat kortesi kekoon jollain itsellesi sopivalla tavalla. Vaikka pyrkimällä ymmärtämään tätä valtavan suurta ja monitahoista ilmiötä, aikamme kansainvaellusta. Tai majoittamalla turvapaikanhakijan. Suosittelen.

Kuulumisia meiltä ja muualta

Pääsin viime viikolla lopultakin SPR:n henkisen tuen kurssille. Kurssi oli räätälöity vastaanootokeskuksissa vapaaehtoisina toimiville, itse ilmottauduin mukaan silloin kun J. vielä asui meillä. Se olisikin ollut varsin hyödyllinen kurssi silloin! Vaan eipä oppi ojaan kaatanut nytkään, sain paljon oivalluksia. Etenkin tuota jo ihmetyttänyt me-keskeistä kulttuuria koulutuksessa avattiin hienosti, sain sanoja ajatuksilleni ja tuli hyvä mieli kun tajusin ihan vaistomaisesti toimineeni monessa tilanteessa oikein, tai ainakin varsin inhimillisesti. Suosittelen kurssia erittäin lämpimästi kaikille turvapaikanhakijoiden kanssa toimiville ja heille jotka ehkä haluaisivat toimia. Sopii se kaikille muillekin, varsinkin niille meistä jotka joskus kohtaavat jonkun. Monesti sitä miettii että enhän minä voi mitään tehdä kun eihän minulla ole edes koulutusta tähänkään juttuun. Yhden illan kurssilla ehti juuri tajuamaan ettei toisen rinnalla kulkemiseen varsinaisesti tarvita koulutusta, riittää kun on inhimillinen. Että ihan rohkeasti kohtaamaan vaan.

Tämän kurssin aikana J. olikin sitten soitellut monta kertaa. Soittelin takaisin ja kävi ilmi, että hän oli muuttanut pois uudesta kodistaan, enolleen pienempään Suomalaiseen kaupunkiin. Emäntä ei ollutkaan tuntunut mukavalta asuinkumppanilta. En oikein osannut tulkita puhelimessa oliko J. tyytyväinen vai pahoillaan siitä että päätyi enonsa luokse asumaan. Silloin kun hän asui meillä hän oli sitä mieltä ettei halua sukulaisten nurkkiin elämään suojattua elämää, mutta ehkä se vapauden tuoma vastuu alkoi kuitenkin pikkuhiljaa painamaan. Ei voi olla helppoa vaihtaa koko elämänfilosofiaa lennosta. Toivotaan että enon luota nyt löytyy hyvä ja pysyvä asuinpaikka – ja yhtä hyvä kielikurssi kuin Helsingissä oli.

Meillä kotona eletään vielä vähän jälkimaininkeja. Noinkin lyhyt yhteiselo ehti jättämään jonkinlaisen jäljen. Suurin muutos lienee siinä, että tyttärille on annettu kotitöitä ja kuukausiraha. Tuli mieleen että heidän olisi hyvä oppia tekemään oma osuutensa huushollin töistä – ja oppia käyttämään rahaa pitkäjänteisesti. Ensimmäinen ”palkkapäivä” lähestyy, tiskikonetta on tyhjätty vaihtelevalla innolla, ja ilmassa on kevyttä pohdiskelua. Mihin se raha sitten riittää? Ostaako heti pehmolelun vai joka viikko jotain pientä? Pitäisikö jotain pistää säästöön kesää varten?

Läheisyys – liikaa vai liian vähän?

Nyt kun koti on taas vain meidän, alan pikkuhlijaa huomaamaan niitä pieniä asioita jotka päässä on ehkä vinksahtanut erilaiseen asentoon. Yksi päivä heräsin pohtimaan miten olo onkin niin rento. Sitten tajusin että kukaan ei ”vaani nurkissa” haluten halata. Kaikkea kanssa. J:llä oli tapana halata, kunnolla, voimakkaasti ja pitkään. Ei mitenkään alvariinsa, ehkä joka toinen päivä tai silleen. Ei sillä että meillä laskettaisiin… Hitsi miten kiusallista se voikaan olla, kun halaus on kestänyt jo kolme kertaa sen normaaliksi laskettavan halin verran. Tekee mieli työntää toista kädellä kauemmas, että rauhotuhan nyt…

Lapset raportoivat että oli inhottavaa kun J. tuli niin lähelle (ja halusi vielä haliakin). Istui sohvalle ihan kylkeen kiinni, kumartui jutellessaan lähelle. Halusi kaupungilla kävellessä pitää kädestä kiinni (paitsi silloin kun todella häiritsevästi käveli ”varjona” huomattavasti perässä, varjonikaan päälle astumatta, creepy).

Meidän perhe ei edes ole näissä läheisyysasioissa suomalaisittain mitenkään herkimmästä päästä. Meillä halataan (silleen normaalin mittaisia haleja) ihan päivittäin, ei vain erityisinä juhlahetkinä. Lapsia silitellään ja voidaan isännän kanssa jakaa ihan julkisillakin paikoilla hellyydenosoituksia. Silti itämainen läheisyys tuntui huomaamatta aika haasteelliselta. Hauska huomata itsessään näitä kansallisia piirteitä, ihan Finnish nightmares tyyliin.

Mietiskelin tässä vaan, että miltähän tämäkin on J:n silmiin näyttänyt. Koko perhe väistelemässä ja vetäytymässä vähän syrjemmälle sohvalla. Onkohan hän kärsinyt fyysisen läheisyyden puutteesta? Olemmekohan olleet vähän epäkohteliaita, ihan vahingossa?

Sekaantuva suku – onni vai kirous?

Selkeästi suurin majoituksen aikana saamamme kulttuurinen oivallus on suvun merkitys itämaisissa kulttuureissa. Olimmehan toki kuulleet että sukulaiset ovat monessa maassa tärkeämpiä kuin meillä, mutta että näin tärkeitä. Ja että sitä tärkeää sukua on PALJON. Kun tätejä ja setiä on 28 pelkästään isän puolelta, ja jokaisen mielipide otetaan vakavasti, niin johan siinä on huomioon ottamista.

Eikä se huomioon ottaminen liity vain naisiin ja lapsiin, vaan miestenkin tulee kuunnella suvun vaateita. Männä viikolla isännällä oli työpaikalla vieraita Intiasta. Lähes kolmikymppinen mies olisi halunnut käydä Tukholmassakin kun tänne Pohjolan perukoille asti pääsi, mutta eihän siitä mitään tullut. Hän pelkäsi laivalla matkustamista liikaa, ja sitten suku kielsi lentämisen koska lento olisi ollut liian myöhään takaisin Suomessa – öisin tapahtuu vaikka mitä. Minulla olisi käynyt mielessä että en kertoisi kenellekään lennon myöhäistä ajankohtaa, mutta ei. Mies jätti Tukholman väliin. Sisäinen kontrolli oli tiukka.

Suku voi vaikuttaa kovasti suurempiinkin päätöksiin, kuten mitä nuori lähtee opiskelemaan tai vaikka kenen kanssa mennään naimisiin. Ensimmäinen ajatus tästä tietysti on, että johan nyt on markkinat. Eikös ihmisen pitäisi itse saada päättää omista asioistaan? Mutta sitten toisaalta. Olisipa mainiota jos elämän suurissa päätöksissä saisi automaattisesti koko suvun viisauden käyttöönsä, ja voisi tukeutua kollektiiviseen viisauteen myös hankaluuksien iskiessä. Jos voisi luottaa siihen että taustalla on aina, koko ajan, paljon ihmisiä auttamassa ja tukemassa. Pääsin kerran vuosia sitten juttelemaan erään intialaisen naisen kanssa joka oli naitettu itselleen entuudestaan tuntemattomalle miehelle. Kysyin eikö naimisiin meneminen pelottanut. Hän sanoi ettei erityisesti, olihan suku valinnut hänelle puolison huolellisesti. Häntä olisi kuulemma pelottanut paljon enemmän jos olisi joutunut itse vähäisellä kokemuksellaan valitsemaan puolison itselleen ja elämään sitten sen päätöksen kanssa. Voihan sen noinkin nähdä…

Eihän mikään estä meitäkään kysymästä neuvoa ja luottamasta sukulaisten apuun. Ei vaan ole ollut kauheasti tapana. Suomessa suvut ovat usein aika hajallaan ja kukin elää omaa elämäänsä, ja monesti koemme että hyvä niin. Minusta on varsin mukavaa tehdä omat päätökseni ihan itse. Pidän sitä omien päätösten kanssa elämistä aika olennaisena asiana. Vastuu omista päätöksistä ja toimista on minulla. Ei auta syytellä muita, tai edes olosuhteita. Tosin se usein johtaa sitten siihen ettei tartte auttaa. Kiitos vaan, pärjään tosi hyvin itsekin. Silloinkin kun en todellakaan pärjää. Kyllä välillä voisi olla ihan hyväkin jos joku läheinen tuputtaisi apuaan vähän enemmän. Että ei ehkä niin pahaa etteikö jotain hyvääkin?

Muukalainen muutti pois

Niinhän tässä kävi, että J. muutti tänään pois. Tätä asiaa pyöriteltiin viimeinen viikko kiihtyvällä tahdilla, ja lopulta tämä varmaan meni niin kuin parasta onkin. Ensin oli tarkoitus että J. ja pikkuveli muuttaisivat omaan asuntoon Helsinkiin, mutta sen asunnon hinta vaihteli päivittäin. Sitten löytyi jotain reittiä irakilaissyntyinen yksinhuoltajaäiti jonka luokse sisarukset pääsivät alivuokralaisiksi. Meidän mittapuulla asumisjärjestely kuulosti vähintäänkin ahtaalta (äiti, hänen kolme lastaan ja J.+ veli kolmiossa), mutta ehkä se ei sitten ole irakilaisittain mitenkään kummallista. Asunto sijaitsee Itä-Helsingissä, tyttärien mielestä ihan kamalassa paikassa (no, olen samaa mieltä), mutta J. tykkäsi että paikka on hyvä. Onhan siellä aika paljon enemmän elämää kuin täällä peräkylillä…

Hyväähän tässä on se, että sisarukset pääsevät yhteen ja jonkun sellaisen hoivaan joka paremmin ymmärtää heidän kulttuuriaan. Kielimuuri tässäkin majoituksessa säilyy: vuokraemäntä puhuu arabiaa vain auttavasti (muita kieliä sitten sitäkin enemmän asuttuaan käytännössä koko ikänsä siirtolaisena milloin missäkin) ja suomeakin vain vähän vaikka on asunut täällä jo vuosia. Suomen kulttuurin oppimisen kannalta olisi varmaan ollut parempi jäädä meille, mutta ehkäpä se kulttuurin täydellinen omaksuminen muutenkin on vähän epärealistinen haave tällaisessa tapauksessa jossa sukulaiset vaikuttavat elämään näin paljon. Ja onhan uusi koti lähellä koulua ja kavereita. Hassua kyllä, kun koulumatka lyhenee (eli halventuu), on J:n mahdollista saada bussilippu sosiaalitoimen kustantamana – meillä asuessaan hänen piti kustantaa se kokonaan itse.

Jotain draamaakin tähän lähtöön liittyi. Viimeisenä iltanaan meillä J. tappeli taas jonkun kanssa puhelimessa ja itki sitten aivan lohdutonta itkua vessassa lukkojen takana hyvän tovin. Mikä oli pielessä, sitä emme tiedä, hän ei halunnut siitä puhua. Koska uuteen asuntoon lähdettiin kuitenkin hyvillä mielin ja innokkaana, veikkaan että harmi liittyi ystäviin. J:llä on hyvä ystävä, irakilainen ikätoveri, jonka kanssa he ovat soitelleet ja välillä tapailleetkin. Ystävä on kuitenkin mies, ja ilmeisesti tällainen toveruus on täysin sopimatonta. Nyt kun ympärillä tulee taas olemaan oman kulttuurin edustajia, ei edes soittelu ole ilmeisesti enää sallittua. Ehkä se siis oli harmin syynä.

Mikä sitten on oma fiilis? Hieman tyhjä. Totesimme isännän kanssa että tämä yhteiselo oli kaikkea muuta kuin olimme osanneet odottaa. Mitään niistä jutuista ei toteutunut joita ennakkoon pelkäsimme, mutta paljon sellaista tapahtui jota emme olleet tajunneet pelätä (taas nähtiin ettei kannata murehtia etukäteen). Kaiken sen varoittelun jälkeen (kun majoittajan piti sitoutua majoittamaan vähintään puoleksi vuodeksi ja oman asunnon etsimisen piti olla niin kovin vaikeaa) tämä tuntuu katkenneen kuin kanan lento. Tekisi mieli laittaa uutta matoa koukkuun ja aloittaa alusta jonkun muun kanssa – ja toisaalta tuntuu aika hyvältä että koti on jälleen vain meidän.  Lasten mielipide ainakin on ihan selvä: ei enää pakolaisia meille! Tai jos joku on pakko ottaa, niin ainakin mies, joku joka osaa huolehtia itsestään eikä pakota siivoamaan. Katsotaan siis ihan rauhassa, hengitellään hetki ja mietitään.

Muutama postaus taitaa vielä olla tuloillaan, joten ei hyvästellä vielä, hyvä lukija. Haluan jakaa kanssanne myös jälkimainingit.

Miehen työ

Tässä yhtenä aamuna J. tuli aamiaiselle ja kertoi että hänen isoisänsä on kuollut. Asia ei näyttänyt häntä paljoa surettavan, ilmeisesti isoisä ei ollut kovin läheinen. Kyselimme kuinka vanha isoisä oli, J. vastasi että ”16”. Ai isän isä? ”Joo.” Jos isä on 40, ei isoisä voi olla 16. ”Aijaa. Ei kun 60 sitten.” Numerot on ihan pikkuisen hakusessa, sekä suomeksi että englanniksi ja meidän ”arabialaisin” numeroin kirjoitettunakin.

Jututimme J:tä vähän lisää isoisän suhteen. Kävi ilmi että isoisällä oli kolme vaimoa ja 29 lasta. Ensimmäisen vaimon kanssa lapsia oli 5, ja tyttöjä 6. Hetki meni ennen kuin tajusimme ettei tyttöjä automaattisesti laskettu lapsilukuun. Eli yhteensä ensimmäisen vaimon kanssa lapsia oli 11. Toisen vaimon kanssa lapsia oli yhteensä 8 ja kolmannen kanssa 10. Huh. Alkoi selvitä miten sitä sukua on niin paljon ympäri maapalloa – sitä sukua vaan on ihan todella paljon…

Isoisä on ollut aika varakas kun hänellä on ollut varaa kolmeen vaimoon. Kaikille vaimoille kun pitää tarjota saman tasoinen oma koti. J. kertoi että monilla miehillä, hänen sukulaisillaankin, on edelleen useita vaimoja, mutta ei yhtä useita kuin ennen oli tapana. Hänen omalla isällään on vain yksi vaimo, J:n äiti. Enemmänkin vaimoja olisi ehkä tullut, mutta J:n äiti on kuulemma niin vihainen ettei muita voi tulla. Heillä on 6 lasta. Kuulemma Jokaisen lapsen odotuksen aikana on käyty ultrassa ja jokaista tyttöä itketty kovasti. ”Mother cry cry, is very sad.” Huh huh.

Isäntä huokasi tässä eräänä aamuna aika osuvasti että melkoisen taakan ovat irakilaiset miehet ottaneet kantaakseen tämän naisasian kanssa. Hän ei ainakaan jaksaisi huolehtia jokaisen naispuolisen sukulaisen jokaisesta tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Puhumattakaan että pitäisi käydä jokaisen puolesta kaupassa ja tuoda leipä (niin konkretiassa kuin rahanakin) useampaan pöytään. Kävi tässä omassakin mielessä ajatus miespoloista joille kaikki kolme vaimoa soittavat vuorollaan että nyt tarttis saada maitoa ja lapset söi kaiken leivän ja ilmastointikaan ei toimi ja voisitko töistä tullessas poiketa meille ja fiksata kaiken ennen kuin menet siihen toiseen kotiisi… Voin hyvin kuvitella sen kiukuttelun ja säätämisen määrän kun kaikki suvun naiset kyyhöttävät päivänsä kotona – kyllä siinä alkaa serkunkin siskontytön jutut kummasti kiinnostaa ja kasvaa hurjiin mittasuhteisiin kun on tylsää ja kokee tiettyä tarkoituksettomuutta elämässään… Tai niin minä kuvittelen, ja saisin tästä mainion elokuvakässärin aikaiseksi (komediaa, tietenkin).

No mihin isoisä sitten kuoli? Sydän petti. J:n mukaan siksi että kaikki vaativat häneltä koko ajan jotain, vaimot ja lapset valittivat, vanha ei jaksanut enää. Sekös J:tä nauratti.