Kuulumisia meiltä ja muualta

Pääsin viime viikolla lopultakin SPR:n henkisen tuen kurssille. Kurssi oli räätälöity vastaanootokeskuksissa vapaaehtoisina toimiville, itse ilmottauduin mukaan silloin kun J. vielä asui meillä. Se olisikin ollut varsin hyödyllinen kurssi silloin! Vaan eipä oppi ojaan kaatanut nytkään, sain paljon oivalluksia. Etenkin tuota jo ihmetyttänyt me-keskeistä kulttuuria koulutuksessa avattiin hienosti, sain sanoja ajatuksilleni ja tuli hyvä mieli kun tajusin ihan vaistomaisesti toimineeni monessa tilanteessa oikein, tai ainakin varsin inhimillisesti. Suosittelen kurssia erittäin lämpimästi kaikille turvapaikanhakijoiden kanssa toimiville ja heille jotka ehkä haluaisivat toimia. Sopii se kaikille muillekin, varsinkin niille meistä jotka joskus kohtaavat jonkun. Monesti sitä miettii että enhän minä voi mitään tehdä kun eihän minulla ole edes koulutusta tähänkään juttuun. Yhden illan kurssilla ehti juuri tajuamaan ettei toisen rinnalla kulkemiseen varsinaisesti tarvita koulutusta, riittää kun on inhimillinen. Että ihan rohkeasti kohtaamaan vaan.

Tämän kurssin aikana J. olikin sitten soitellut monta kertaa. Soittelin takaisin ja kävi ilmi, että hän oli muuttanut pois uudesta kodistaan, enolleen pienempään Suomalaiseen kaupunkiin. Emäntä ei ollutkaan tuntunut mukavalta asuinkumppanilta. En oikein osannut tulkita puhelimessa oliko J. tyytyväinen vai pahoillaan siitä että päätyi enonsa luokse asumaan. Silloin kun hän asui meillä hän oli sitä mieltä ettei halua sukulaisten nurkkiin elämään suojattua elämää, mutta ehkä se vapauden tuoma vastuu alkoi kuitenkin pikkuhiljaa painamaan. Ei voi olla helppoa vaihtaa koko elämänfilosofiaa lennosta. Toivotaan että enon luota nyt löytyy hyvä ja pysyvä asuinpaikka – ja yhtä hyvä kielikurssi kuin Helsingissä oli.

Meillä kotona eletään vielä vähän jälkimaininkeja. Noinkin lyhyt yhteiselo ehti jättämään jonkinlaisen jäljen. Suurin muutos lienee siinä, että tyttärille on annettu kotitöitä ja kuukausiraha. Tuli mieleen että heidän olisi hyvä oppia tekemään oma osuutensa huushollin töistä – ja oppia käyttämään rahaa pitkäjänteisesti. Ensimmäinen ”palkkapäivä” lähestyy, tiskikonetta on tyhjätty vaihtelevalla innolla, ja ilmassa on kevyttä pohdiskelua. Mihin se raha sitten riittää? Ostaako heti pehmolelun vai joka viikko jotain pientä? Pitäisikö jotain pistää säästöön kesää varten?

Läheisyys – liikaa vai liian vähän?

Nyt kun koti on taas vain meidän, alan pikkuhlijaa huomaamaan niitä pieniä asioita jotka päässä on ehkä vinksahtanut erilaiseen asentoon. Yksi päivä heräsin pohtimaan miten olo onkin niin rento. Sitten tajusin että kukaan ei ”vaani nurkissa” haluten halata. Kaikkea kanssa. J:llä oli tapana halata, kunnolla, voimakkaasti ja pitkään. Ei mitenkään alvariinsa, ehkä joka toinen päivä tai silleen. Ei sillä että meillä laskettaisiin… Hitsi miten kiusallista se voikaan olla, kun halaus on kestänyt jo kolme kertaa sen normaaliksi laskettavan halin verran. Tekee mieli työntää toista kädellä kauemmas, että rauhotuhan nyt…

Lapset raportoivat että oli inhottavaa kun J. tuli niin lähelle (ja halusi vielä haliakin). Istui sohvalle ihan kylkeen kiinni, kumartui jutellessaan lähelle. Halusi kaupungilla kävellessä pitää kädestä kiinni (paitsi silloin kun todella häiritsevästi käveli ”varjona” huomattavasti perässä, varjonikaan päälle astumatta, creepy).

Meidän perhe ei edes ole näissä läheisyysasioissa suomalaisittain mitenkään herkimmästä päästä. Meillä halataan (silleen normaalin mittaisia haleja) ihan päivittäin, ei vain erityisinä juhlahetkinä. Lapsia silitellään ja voidaan isännän kanssa jakaa ihan julkisillakin paikoilla hellyydenosoituksia. Silti itämainen läheisyys tuntui huomaamatta aika haasteelliselta. Hauska huomata itsessään näitä kansallisia piirteitä, ihan Finnish nightmares tyyliin.

Mietiskelin tässä vaan, että miltähän tämäkin on J:n silmiin näyttänyt. Koko perhe väistelemässä ja vetäytymässä vähän syrjemmälle sohvalla. Onkohan hän kärsinyt fyysisen läheisyyden puutteesta? Olemmekohan olleet vähän epäkohteliaita, ihan vahingossa?

Sekaantuva suku – onni vai kirous?

Selkeästi suurin majoituksen aikana saamamme kulttuurinen oivallus on suvun merkitys itämaisissa kulttuureissa. Olimmehan toki kuulleet että sukulaiset ovat monessa maassa tärkeämpiä kuin meillä, mutta että näin tärkeitä. Ja että sitä tärkeää sukua on PALJON. Kun tätejä ja setiä on 28 pelkästään isän puolelta, ja jokaisen mielipide otetaan vakavasti, niin johan siinä on huomioon ottamista.

Eikä se huomioon ottaminen liity vain naisiin ja lapsiin, vaan miestenkin tulee kuunnella suvun vaateita. Männä viikolla isännällä oli työpaikalla vieraita Intiasta. Lähes kolmikymppinen mies olisi halunnut käydä Tukholmassakin kun tänne Pohjolan perukoille asti pääsi, mutta eihän siitä mitään tullut. Hän pelkäsi laivalla matkustamista liikaa, ja sitten suku kielsi lentämisen koska lento olisi ollut liian myöhään takaisin Suomessa – öisin tapahtuu vaikka mitä. Minulla olisi käynyt mielessä että en kertoisi kenellekään lennon myöhäistä ajankohtaa, mutta ei. Mies jätti Tukholman väliin. Sisäinen kontrolli oli tiukka.

Suku voi vaikuttaa kovasti suurempiinkin päätöksiin, kuten mitä nuori lähtee opiskelemaan tai vaikka kenen kanssa mennään naimisiin. Ensimmäinen ajatus tästä tietysti on, että johan nyt on markkinat. Eikös ihmisen pitäisi itse saada päättää omista asioistaan? Mutta sitten toisaalta. Olisipa mainiota jos elämän suurissa päätöksissä saisi automaattisesti koko suvun viisauden käyttöönsä, ja voisi tukeutua kollektiiviseen viisauteen myös hankaluuksien iskiessä. Jos voisi luottaa siihen että taustalla on aina, koko ajan, paljon ihmisiä auttamassa ja tukemassa. Pääsin kerran vuosia sitten juttelemaan erään intialaisen naisen kanssa joka oli naitettu itselleen entuudestaan tuntemattomalle miehelle. Kysyin eikö naimisiin meneminen pelottanut. Hän sanoi ettei erityisesti, olihan suku valinnut hänelle puolison huolellisesti. Häntä olisi kuulemma pelottanut paljon enemmän jos olisi joutunut itse vähäisellä kokemuksellaan valitsemaan puolison itselleen ja elämään sitten sen päätöksen kanssa. Voihan sen noinkin nähdä…

Eihän mikään estä meitäkään kysymästä neuvoa ja luottamasta sukulaisten apuun. Ei vaan ole ollut kauheasti tapana. Suomessa suvut ovat usein aika hajallaan ja kukin elää omaa elämäänsä, ja monesti koemme että hyvä niin. Minusta on varsin mukavaa tehdä omat päätökseni ihan itse. Pidän sitä omien päätösten kanssa elämistä aika olennaisena asiana. Vastuu omista päätöksistä ja toimista on minulla. Ei auta syytellä muita, tai edes olosuhteita. Tosin se usein johtaa sitten siihen ettei tartte auttaa. Kiitos vaan, pärjään tosi hyvin itsekin. Silloinkin kun en todellakaan pärjää. Kyllä välillä voisi olla ihan hyväkin jos joku läheinen tuputtaisi apuaan vähän enemmän. Että ei ehkä niin pahaa etteikö jotain hyvääkin?

Muukalainen muutti pois

Niinhän tässä kävi, että J. muutti tänään pois. Tätä asiaa pyöriteltiin viimeinen viikko kiihtyvällä tahdilla, ja lopulta tämä varmaan meni niin kuin parasta onkin. Ensin oli tarkoitus että J. ja pikkuveli muuttaisivat omaan asuntoon Helsinkiin, mutta sen asunnon hinta vaihteli päivittäin. Sitten löytyi jotain reittiä irakilaissyntyinen yksinhuoltajaäiti jonka luokse sisarukset pääsivät alivuokralaisiksi. Meidän mittapuulla asumisjärjestely kuulosti vähintäänkin ahtaalta (äiti, hänen kolme lastaan ja J.+ veli kolmiossa), mutta ehkä se ei sitten ole irakilaisittain mitenkään kummallista. Asunto sijaitsee Itä-Helsingissä, tyttärien mielestä ihan kamalassa paikassa (no, olen samaa mieltä), mutta J. tykkäsi että paikka on hyvä. Onhan siellä aika paljon enemmän elämää kuin täällä peräkylillä…

Hyväähän tässä on se, että sisarukset pääsevät yhteen ja jonkun sellaisen hoivaan joka paremmin ymmärtää heidän kulttuuriaan. Kielimuuri tässäkin majoituksessa säilyy: vuokraemäntä puhuu arabiaa vain auttavasti (muita kieliä sitten sitäkin enemmän asuttuaan käytännössä koko ikänsä siirtolaisena milloin missäkin) ja suomeakin vain vähän vaikka on asunut täällä jo vuosia. Suomen kulttuurin oppimisen kannalta olisi varmaan ollut parempi jäädä meille, mutta ehkäpä se kulttuurin täydellinen omaksuminen muutenkin on vähän epärealistinen haave tällaisessa tapauksessa jossa sukulaiset vaikuttavat elämään näin paljon. Ja onhan uusi koti lähellä koulua ja kavereita. Hassua kyllä, kun koulumatka lyhenee (eli halventuu), on J:n mahdollista saada bussilippu sosiaalitoimen kustantamana – meillä asuessaan hänen piti kustantaa se kokonaan itse.

Jotain draamaakin tähän lähtöön liittyi. Viimeisenä iltanaan meillä J. tappeli taas jonkun kanssa puhelimessa ja itki sitten aivan lohdutonta itkua vessassa lukkojen takana hyvän tovin. Mikä oli pielessä, sitä emme tiedä, hän ei halunnut siitä puhua. Koska uuteen asuntoon lähdettiin kuitenkin hyvillä mielin ja innokkaana, veikkaan että harmi liittyi ystäviin. J:llä on hyvä ystävä, irakilainen ikätoveri, jonka kanssa he ovat soitelleet ja välillä tapailleetkin. Ystävä on kuitenkin mies, ja ilmeisesti tällainen toveruus on täysin sopimatonta. Nyt kun ympärillä tulee taas olemaan oman kulttuurin edustajia, ei edes soittelu ole ilmeisesti enää sallittua. Ehkä se siis oli harmin syynä.

Mikä sitten on oma fiilis? Hieman tyhjä. Totesimme isännän kanssa että tämä yhteiselo oli kaikkea muuta kuin olimme osanneet odottaa. Mitään niistä jutuista ei toteutunut joita ennakkoon pelkäsimme, mutta paljon sellaista tapahtui jota emme olleet tajunneet pelätä (taas nähtiin ettei kannata murehtia etukäteen). Kaiken sen varoittelun jälkeen (kun majoittajan piti sitoutua majoittamaan vähintään puoleksi vuodeksi ja oman asunnon etsimisen piti olla niin kovin vaikeaa) tämä tuntuu katkenneen kuin kanan lento. Tekisi mieli laittaa uutta matoa koukkuun ja aloittaa alusta jonkun muun kanssa – ja toisaalta tuntuu aika hyvältä että koti on jälleen vain meidän.  Lasten mielipide ainakin on ihan selvä: ei enää pakolaisia meille! Tai jos joku on pakko ottaa, niin ainakin mies, joku joka osaa huolehtia itsestään eikä pakota siivoamaan. Katsotaan siis ihan rauhassa, hengitellään hetki ja mietitään.

Muutama postaus taitaa vielä olla tuloillaan, joten ei hyvästellä vielä, hyvä lukija. Haluan jakaa kanssanne myös jälkimainingit.

Miehen työ

Tässä yhtenä aamuna J. tuli aamiaiselle ja kertoi että hänen isoisänsä on kuollut. Asia ei näyttänyt häntä paljoa surettavan, ilmeisesti isoisä ei ollut kovin läheinen. Kyselimme kuinka vanha isoisä oli, J. vastasi että ”16”. Ai isän isä? ”Joo.” Jos isä on 40, ei isoisä voi olla 16. ”Aijaa. Ei kun 60 sitten.” Numerot on ihan pikkuisen hakusessa, sekä suomeksi että englanniksi ja meidän ”arabialaisin” numeroin kirjoitettunakin.

Jututimme J:tä vähän lisää isoisän suhteen. Kävi ilmi että isoisällä oli kolme vaimoa ja 29 lasta. Ensimmäisen vaimon kanssa lapsia oli 5, ja tyttöjä 6. Hetki meni ennen kuin tajusimme ettei tyttöjä automaattisesti laskettu lapsilukuun. Eli yhteensä ensimmäisen vaimon kanssa lapsia oli 11. Toisen vaimon kanssa lapsia oli yhteensä 8 ja kolmannen kanssa 10. Huh. Alkoi selvitä miten sitä sukua on niin paljon ympäri maapalloa – sitä sukua vaan on ihan todella paljon…

Isoisä on ollut aika varakas kun hänellä on ollut varaa kolmeen vaimoon. Kaikille vaimoille kun pitää tarjota saman tasoinen oma koti. J. kertoi että monilla miehillä, hänen sukulaisillaankin, on edelleen useita vaimoja, mutta ei yhtä useita kuin ennen oli tapana. Hänen omalla isällään on vain yksi vaimo, J:n äiti. Enemmänkin vaimoja olisi ehkä tullut, mutta J:n äiti on kuulemma niin vihainen ettei muita voi tulla. Heillä on 6 lasta. Kuulemma Jokaisen lapsen odotuksen aikana on käyty ultrassa ja jokaista tyttöä itketty kovasti. ”Mother cry cry, is very sad.” Huh huh.

Isäntä huokasi tässä eräänä aamuna aika osuvasti että melkoisen taakan ovat irakilaiset miehet ottaneet kantaakseen tämän naisasian kanssa. Hän ei ainakaan jaksaisi huolehtia jokaisen naispuolisen sukulaisen jokaisesta tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Puhumattakaan että pitäisi käydä jokaisen puolesta kaupassa ja tuoda leipä (niin konkretiassa kuin rahanakin) useampaan pöytään. Kävi tässä omassakin mielessä ajatus miespoloista joille kaikki kolme vaimoa soittavat vuorollaan että nyt tarttis saada maitoa ja lapset söi kaiken leivän ja ilmastointikaan ei toimi ja voisitko töistä tullessas poiketa meille ja fiksata kaiken ennen kuin menet siihen toiseen kotiisi… Voin hyvin kuvitella sen kiukuttelun ja säätämisen määrän kun kaikki suvun naiset kyyhöttävät päivänsä kotona – kyllä siinä alkaa serkunkin siskontytön jutut kummasti kiinnostaa ja kasvaa hurjiin mittasuhteisiin kun on tylsää ja kokee tiettyä tarkoituksettomuutta elämässään… Tai niin minä kuvittelen, ja saisin tästä mainion elokuvakässärin aikaiseksi (komediaa, tietenkin).

No mihin isoisä sitten kuoli? Sydän petti. J:n mukaan siksi että kaikki vaativat häneltä koko ajan jotain, vaimot ja lapset valittivat, vanha ei jaksanut enää. Sekös J:tä nauratti.

Lasten suusta, vol. 2

Ennen kuin J. muutti meille mä mietin tuliskohan mulle enää kavereita kylään. Yhdet kaverit sanoi ettei ne haluais tulla jos meillä olis joku muukalainen. Mä luulen että niitä vähän jännitti. On ne kuitenkin tulleet meille leikkimään senkin jälkeen kun J. muutti meille. Aluksi mä en kertonut kuin parille tyypille. Nyt kaikki meidän luokkalaiset tietää. Yksi luokkakaveri halusi ehdottomasti päästä meille nähdäkseen J:n. Ne tykkäsi toisistaan heti.

Sillon kun J. tuli meille ekan kerran, mua pelotti. En osaa sanoa mikä, mutta pelkään usein vieraita aluksi. En uskaltanut heti tulla kahvipöytään vaan lymysin keittiössä ja napsin keksejä sieltä. Kun vihdoin tulin pöytään, oli siellä jäljellä enää yksi keksi! J. oli ihan kiva. Se käytti huivia, se oli pinkki. Me katottiin yhdessä Simpsoneita ja sitten mentiin nukkumaan.

Pikkuhiljaa J. alkoi käydä ärsyttävämmäksi ja ärsyttävämmäksi. Se söi kaikki herkut ja kyseli ”mitä tämä on”. Karkkeja katosi ja huolimattomuutta oli paljon. Se jättää usein meidän huoneeseen tullessaan koiraportin auki, ja vessaan valot, ja tietokoneen päälle. En mä kyllä itsekään aina muista noita, mutta kuitenkin. Se juttelee puhelimeen yöllä, se on erittäin ärsyttävää. Ja se tulee tosi lähelle, ilmeisesti Irakissa tullaan. Aluksi oli kivaa kun J. muutti meille, mutta nyt on vähemmän kivaa. Mä haluaisin olla enemmän rauhassa.

J. tykkää kovasti lapsista. Se halii aika paljon ja yrittää naurattaa. Aina mä en ymmärrä mitä hauskaa sen jutuissa on mutta nauran silti. Kerran se toi meille isot suklaapuput, se oli kivaa. Ja auttaa se mua enkun opiskelussakin: kertoo tarinoita ja haluaa itsekin oppia. Ei mulla muuta sanottavaa. Saako nyt pelata?

”Tosi huva J.!”

Kesken siivouksen J. sanoo kirkkaalla äänellä ”viikonloppu”. ”Viikonloppu, viikonloppu.” Sitten jotain mietteliäästi arabiaksi. Sitten lisää suomea. Ruokapöydässä hän pysähtyy tuijottelemaan pöytää. ”Kerjätä”. Katsekontakti: ”minä suomi kerjätä”. Häh? ”Write – kerjätä?” Ai, kirjoittaa! Sinä kirjoitat suomea! ”Nuori nainen” tulee jo ihan oikein, mutta meis, mees, missä – ei kun ”mies”. Kauhean tarkkaa on, muutaman kirjaimen virhe ja koko lause menee pieleen…

Menossa on taas hyvin intensiivinen kielenopiskelu. Irakissa J. ei päässyt kahteen viimeiseen vuoteen kouluun ollenkaan koska on sunnimuslimi. Nyt otetaan kyllä täysillä ilo irti opiskelusta! Opettajan kehut kerrataan ruokapöydässä ”Teacher say Tosi Huva J.!”. Ja tottahan se on, J. on ahkera ja nopea oppija. Kävellessä ja siivotessa on kuulemma hyvä miettiä mitä opettaja sanoi. Sanoja kerrataan joka ilta, ääneen toistellen. Eikä kuulemma ole ollenkaan vaikeaa, helppo kieli tämä suomi.

Ihan helpolla ei kuitenkaan päästä täällä kotona. Jokaista sanaa ja sananpainoa on kuunneltu. Yritäpäs kuule selittää mitä ”no niin” tarkoittaa. Ensin nousevalla intonaatiolla, sitten silleen pahaenteisesti. Tässä pääsee tutkailemaan omaa äidinkieltäänkin ihan uusista näkökulmista. Hauskaa!