Food Iraqi

Irakilainen ruokakulttuuri hiipii keittiöömme. Tai oikeastaan rynnii. Nam. Ensimmäisenä meille valmistettiin biryani: mausteinen riisistä, perunasta, kanasta, porkkanasta, pähkinöistä, rusinasta ja vaikka mistä koottu ”torni”. Harmi etten tajunnut ottaa kuvaa! Ruoka oli herkullista – ja valtavan rasvaista. Pannulle jäi sentin kerros öljyä, valehtelematta. Jopa lapsille maistui, ja se on sentäs jotain!

Seuraavaksi laitettiin ”macaroni Iraqi”. Makaronin kaveriksi tuli tomaattimurskaa, paprikaa, porkkanaa, perunaa ja jälleen kovasti mausteita. Ruokaan olisi kuulunut myös liha, mutta tässä kohdassa J. hokasi että paikallisen supermarketin valikoimaan ei kuulu halal-liha. Syötiin siis ruoka kasvisversiona, lisättiin vähän fetaa ja kauhottiin suuhun leivällä. Herkkua tämäkin.

J:llä oli tieto että naapurikunnasta löytyy kauppa jossa myydään niitä kamoja joita meidän marketista ei löydy. Sinne siis. Isäntä hehkui onnesta löydettyään edukkaasti 5kg säkin basmatiriisiä ja erilaisia lihoja. J. oli tyytyväinen löydettyään irakista tuttua ohuen ohutta rakettispaghettia, etäisesti naan-leipää muistuttavia leipäsiä ja sumak-maustetta. Jälkimmäistä laitetaan salaattiin suolan kera (tähän täytyy vielä vähän totutella). Samalla reissulla käytiin myös siellä omassa supermarketissa ja löydettiin vahingossa pakastealtaasta halal-lammasta (siinä oli sellainen halal-merkki, uusi tuttavuus luomun, reilun kaupan, hyvää Suomesta ja monen muun rinnalle). Entinen kasvissyöjä sisälläni vähän vikisee, mutta toisaalta näen falafelintuoksuisia unia ja haaveilen mehevästä baklavasta…

Myös muita ruokakulttuurin eroja on jaettu. Irakissa kuulemma syödään vain kevyt aamiainen, lounas joskus kolmen aikaan ja päivällinen illalla yhdeksän pintaan. Ruoka otetaan tarjoiluastiasta omalle lautaselle käsin tai omalla lusikalla, haarukkaa ja veistä käytetään vain ravintolassa. Totesimme että pyrimme näissä kohdin kuitenkin suomalaisen tapakulttuurin noudattamiseen. Sitä kai se kotouttaminen on…

Ollaan me toki valmistettu myös suomalaisia ruokia. Lohikeitto oli kuulemma hyvää, aika moni muu juttu ei ehkä niinkään (ei J. niin toki sano, mutta on välillä aika vähäruokainen). Kaikki makea tekee kauppansa hyvin. J. oli kovin mielissään siitä että meillä juodaan teetä – hän oli luullut että suomalaiset juovat vain kahvia. Kerroimme että meidän perhe on tässä kohtaa poikkeus… Piakkoin J:n alaikäiset veljet kylään. Tarkoitus olisi valmistaa irakilaisia ruokia ja suomalaista pullaa. Saas nähdä mikä maistuu ja kenelle…

 

Saankohan enää koskaan tehdä kotitöitä?

Kotini on kaapattu. Täällä pörrää irakilainen pyörremyrsky joka hädin tuskin malttaa kodinhoidoltaan syödä. Aamu alkaa minimaalisella aamiaisella. Sitten lakaistaan ja pyyhitään märällä kaikki pinnat. WC:t käydään läpi, sängyt pedataan, roskat heitetään roskiin (lajittelu on osoittautunut hankalaksi), edellisenä päivänä kertyneet pyykit pestään ja kuivat viikataan kaappiin (yritin kyllä sanoa että voisin pestä pyykkini itse, ja että niiden voisi antaa kertyä). Kun on siistiä, on aika rukoilla ja ottaa pienet tirsat. Jos ei siis vie lapsia ulos. Sitten aletaankin tekemään ruokaa – monivaiheisesti ja aikaa vievästi (mutta herkullisesti). Ja ruoan jälkeen siivotaan lisää. Näännyn pelkästä katselemisesta.

Yksi päivä isäntä yritti tarttua silitysrautaan. Pelkäsin että kohta tulee palovammoja, sen verran tiukasti raudan herruudesta väännettiin. Isäntä voitti sentäs. Toisena päivänä isäntä halusi itse kantaa kauppakassit. No se sentään sopi, pienen neuvottelun jälkeen, mutta minä en kyllä ole saanut kantaa mitään. Yritin selittää että meillä isäntä hoitaa imuroinnin, että meillä on tällainen systeemi jossa työt jaetaan. Sehän johti vaan siihen että meillä imuroidaan aina kun isäntä ei ole kotona. Onneksi imuri on ilmeisesti Irakissa aika tuntematon juttu, joten teknisen osaamisen puuttuessa isännällekin on jäänyt välillä jotain.

Tokihan minä toivoinkin että majoitettavasta olisi apua kodinhoidossa, mutta tässä on kyllä vähän nieleskelemistä. Tunnen itseni patalaiskaksi. Meillä siivotaan yleensä vain sunnuntaisin, jos silloinkaan… Ehkä tämäkin vielä asettuu uomilleen ja saan itsekin joskus pestä vessat tai kokata jotain. Siihen asti mä keskityn ulkoiluttamaan koiraa – siihen hommaan J ei ole osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa. 😉

”I want to be a successful woman.”

Jos jokin on tullut selväksi, niin se että J ei ole tullut Suomeen elääkseen kuin Irakissa. Hän ihailee suomalaisia naisia valtavasti ja haluaa tulla samanlaiseksi. Hän ihastui ikihyviksi hoksatessaan että minulla on oma auto ja valta ajella sillä miten tahdon. (Yritä siinä sitten selittää että se ei ole ollenkaan hienoa, että maailma tuhoutuu ja ilmastonmuutos ja ilmansaasteet ja metsien pirstaloituminen ja hirveä rahanmeno ja…) Todellisen vaikutuksen teki kuitenkin virastossa näkemämme arabialaistaustainen suomalaisnainen joka saapui paikalle vapaaehtoistyöhön  yksin (siis ilman saattajaa) ja ryhtyi tulkkaamaan turvapaikanhakijoille (myös miehille!) viranomaisten puhetta. Wau! J haluaa olla tuollainen nainen!

Irakissa J on lapsesta asti auttanut äitiään kotitöissä ja käynyt sen vähän koulua mitä tytöille on tarjolla. Koti- ja koulutöiden lisäksi tyttöjen ei ole sopivaa tehdä oikein mitään. Ulos tai edes sukuloimaan ei sovi lähteä ilman isän tai veljen valvontaa. Puhelimenkin hän sai vasta pakolaismatkalle lähtiessään. Perheen yhteistä tietokonetta hän on saanut käyttää kotonaankin, valvotusti toki. Tällaisista lähtökohdista suomalaisen naisen elämä näyttää varmasti todella loistokkaalta. On korkea koulutus, lupa lähteä kotoa koska vain, oma työ, omaa rahaa, omat harrastukset… Mutta kaiken tämän omaksuminen tulee kyllä olemaan kova koulu ”pullossa kasvaneelle” maalaistytölle. Minua hirvittää. Ja toisaalta tämä tyttönen on vaeltanut viime kesänä koko Euroopan halki tänne; uiden, kävellen ja rekassa salakuljetettuna. Ehkä hän pärjää?

Yksi tosi iso kysymys on ollut raha. Kävi ilmi ettei J:llä ole pennin pyörylää. Turvapaikanhakijat (tph) saavat 260€/kk vastaanottorahaa – ja sillä rahalla on katettava kaikki kulut. Vastaanottokeskuksessa (vok) asuessaan J oli päättänyt syödä kaikki ruokansa vastaanottokeskuksen ruokalassa – fiksu päätös, sillä hänellä ei ollut keittiötä käytettävissään omaan kokkailuun. Tällöin vastaanottoraha kuitenkin tippui 91 euroon kuukaudessa, ja tuo raha oli jo loppunut kun hän muutti meille. Kun saa ensimmäisen kerran elämässään omaa rahaa, ei voine olettaa että sen heti saa riittämään täydellisesti. Kotimajoituksen idea on että tph maksaisi kaikki kulunsa itse, vain ”vuokra” olisi ilmainen. Jokainen majoittaja tekee tietenkin omat sääntönsä, joku voi hyvinkin haluta tarjota majoitettavalle enemmänkin. Meidän taloudellinen tilanteemme ei mahdollista J:n rahallista tukemista, mutta neuvoja pennin venyttämiseen löytyy kyllä… Olen luvannut auttaa tekemään kuukausittaisen suunnitelman rahankäytöstä. Kunhan se seuraava erä nyt vaan saapuisi.

Toinen iso juttu on vastuun ottaminen omasta elämästään. Suku voi toki auttaa päätösten tekemisessä puhelimitsekin, mutta niiden toteuttaminen jää itselle. Miten kielikurssille pääsee? Mistä löytyisi harrastuksia? Miten tulkiksi opiskellaan? Mitä tarkoittaa ”olla ajoissa”? Miksi ei voisi syödä pelkästään karkkia? Ja kun vihdoinkin on omaa vapautta, miksi pitäisi käydä jokaisella kielikurssin tunnilla tai jokaisessa sossun tapaamisessa?

Ja sitten on vielä ne kotona opitut tavat. Aamu alkaa siivoamisella, jatkuu lasten ulkoiluttamisella, ruoanlaitolla, tiskaamisella, pyykkäämisellä, jne… On käynyt täysin selväksi että kunnollinen nainen pitää kodin tip top kunnossa, eikä miehen kuulu auttaa. Niinpä J on kovin huolissaan jaksamisestani: miten ihmeessä voin ehtiä vielä käymään töissäkin. Hän on päättänyt auttaa parhaan kykynsä mukaan. (Meillä ei muuten ehkä ikinä ole ollut näin siistiä.) Touhua on riittänyt. Tilannetta kirittää vielä eräs tädeistä, joka soittaa vähän väliä tarkistaakseen että tyttö on pysynyt kotona ja tehnyt riittävästi hommia. Onneksi olemme sentään J:n ja tytön isän kanssa samaa mieltä että tädin kommentit jätetään omaan arvoonsa. Silti ovesta lähteminen ja omiin rientoihin heittäytyminen on toistaiseksi jäänyt. Tulen tekemään parhaani että J ei jumitu meille kodinhoitajaksi vaan hankkii ”oman elämän”.

Tämä kaikki on kyllä pistänyt mietteliääksi. Mitä tarkoittaa olla menestynyt nainen? Mitä kaikkea sitä ottaakaan itsestäänselvyytenä! Miten mahtavan vapaata minunkin elämäni on, ihan joka päivä. Miten varkain minä ja tyttäreni olemme kasvaneet tähän vapauteen. Ja mitä käy jos onnistun opettamaan J:lle miten olla menestyvä nainen, mutta hän ei saakaan turvapaikkaa Suomesta? Miten menestyvä nainen voi sopeutua takaisin Irakiin?

 

Eiei = kyllä

Kommunikointi ummikon kanssa on välillä aika haastavaa. J on käynyt Irakissa jonkinlaisen koulun, joten hän osaa lukea ja kirjoittaa arabiaa ja ihan vähän englantiakin. Vaikka hän on ollut Suomessa jo 7 kk ei hän ole päässyt yhdellekään suomenkielen tunnille. Keskustelumme käydään siis kapulaenglannilla (ääntämykseni huononee päivä päivältä kun yritän saada ”ymmärrettävää irakilaista aksenttia” toimimaan). Vähän väliä kaivetaan puhelimet esiin ja näpytellään google kääntäjään viestejä. Suomi-arabia ei toimi ollenkaan, englanti-arabia jotenkuten jos pitää lauseet lyhyinä. Välillä pölötetään pitkä pätkä ja lopulta tajutaan puolin ja toisin että vaikka kauheasti hymyiltiin niin mitään en tajuttu. Onneksi viralliset asiat hoituvat tulkin avulla ja tärkeät kotiasiat saadaan hoidettua Refugees Wellcome – verkoston vapaaehtoisen tulkin kanssa.

Olemme tietysti aloittaneet kieliopinnot kotona. Ensimmäinen tärkeä oivallus oli että sellainen pikkaisen epäileväinen ”eeiei” tarkoittaakin ”kyllä”. Toistaiseksi ollaan menty viiden sanan päivävauhdilla eteenpäin. Hallussa on jo pullo, tuoli, kaukosäädin, puhelin, kulho, sormet, sormikkaat, pipo, jne… Vokaalien ääntäminen tuottaa tuskaa. J osaa latinalaiset kirjaimet hienosti, mutta on oppinut ääntämään ne englantilaisittain. Hankalaa. J opettaa meille arabiaa yhden sanan päivävauhtia. Saatan jo osata sanoa ”hyvää huomenta”.

Suomenkielen oppikirjat ovat aika kalliita turvapaikanhakijan näkökulmasta. Onneksi netissä on paljon materiaalia ja sanakirjojakin. Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt siitä että kirjastot ovat myös turvapaikanhakijoille ilmaiseksi ja todella helposti käytettävissä. J lainasi heti kirjastosta sanakirjoja ja jonkun vanhan oppikirjankin. Myös arabiankielistä kirjallisuutta olisi ollut saatavilla, mutta siitä hän ei nyt ollut kiinnostunut. Illalla opiskeltiin kirjasta ”hän on pieni tyttö” ja ryhdyttiin heti soveltamaan. Meillä asuu pieniä ja isoja tyttöjä, sekä yksi iso mies.

Ollaan tässä jo ehditty vitsiäkin vääntää. Jo toisena iltana J oppi sanomaan ”Mikä tämä on” – tarkoituksena kysyä esineiden nimiä. Samaisena iltana telkkari ei suostunut toimimaan jolloin tuskastuneena heitin kädet ilmaan ja puuskahdin ”Mitä tämä nyt on?”, johon J tietysti innoissaan tarttui: ”Televisio!”. Tämän jälkeen ollaan jokaisen kenkkuilevan koneen kohdalla nostettu kädet kohti kattoa ja huudeltu ”Mitä tämä on? Mitä tämä on?!” Viimeeksi virastossa saimme hieman outoja katseita rikkinäisen vuoronumerokoneen äärellä. Mutta se olkoon toinen tarina…

Elämä mahtui kahteen jätesäkkiin – ja puhelimeen

Seuraavana iltana kävin hakemassa J:n ja hänen tavaransa vastaanottokeskuksesta. Vastaanoton virkailijat olivat silminnähden penseinä kotimajoituksen suhteen. Ensimmäisenä varoitettiin että sitten lopulta, jos turvapaikka myönnetään, meidän pitää hankkia tälle neidolle oma koti Suomesta ja se ei tule olemaan helppoa. Taas tuli koiranhankinta mieleen: ”ymmärrätteköhän te ollenkaan mihin olette ryhtymässä?” ja ”mitäs te sitten teette kun tulee vaikeuksia?” ja ”kai te tajuatte että tämä on pitkäaikainen sitoomus, ette voi vaan heittää sitä ulos kun rupeaa ärsyttämään”. Vissiin vaikea uskoa että kukaan järkevä ja vastuullinen ihminen ryhtyisi tällaiseen? Paperityöt olivat kuitenkin yllättävän vähäiset.

Vähäiset olivat myös J:n tavarat: kaikki mahtui kahteen jätesäkkiin. Kotona niistä paljastui runsas valikoima vaatteita. Ohuita villakangastakkeja on seitsemän, Suomen talveen sopimattomia, tosi kauniita ja väärän kokoisia kenkäpareja kuudet. Nuoret naiset lienevät samanlaisia kaikkialla maailmassa? Vaikka J:llä ei tällä hetkellä ole mitään muuta omaisuutta kuin nuo vaatteensa ja hygieniavälineet, halusi hän heti antaa minulle lahjaksi yhden mekoistaan. Pakkohan se oli ottaa vastaan, vaikka teki mieli sanoa että hän tarvitsee sitä enemmän kuin minä…

Kun tavarat oli aseteltu kaappeihin oli aika esitellä asuntoa sukulaisille. Videopuhelu otettiin ensin Bagdadiin vanhemmille, sitten Saksaan tädille, sitten Hämeenlinnaan toiselle tädille, Utahiin sedälle ja serkulle, veljille vastaanottokeskukseen 100km päässä… J soitti yhdessä illassa useammalle sukulaiselle kuin minä vuodessa! Kaikille näytettiin oma huone, meidän huoneet, kylppäri ja – sokerina pohjalla – keittiö (ja erityisesti kuivakaapit, jotka aiheuttivat naisissa ilahtuneita kiljaisuja). Meidän vanhempien makkari herätti nuorissa hilpeyttä. Olisi pitänyt kysyä mikä siinä nauratti, mutta suomalaisena en tohtinut… Oliko se leveä sänky, hempeä väritys, sotku, kirjahylly vai jokin ihan muu?

Kaikkia sukulaisia hirvitti koira. Ilmeisesti koirat ovat Irakissa lähinnä vaarallisia kulkukoiria. Tähän mennessä Bagdadista on soitettu melkein joka ilta ja pyydetty näyttämään koiraa. Kultsi nukkuu jo siihen aikaan söpönä keränä, ja koko iso perhe kokoontuu tietokoneensa ääreen höröttämään sille. Nauretaan ja huudellaan ”Hau Hau!”. Ensimmäisenä iltana vanhemmat yrittivät peloissaan hillitä lasten huutoa ettei koira vain heräisi ja söisi jotakuta, mutta sittemmin luottamus on vähän kasvanut. J. sanoo jo tykkäävänsä koirasta vaikka ei ihan vielä uskallakaan sitä paijata. Minä alan jo tottua siihen että kotona on puhelimen välityksellä läsnä aika paljon porukkaa. Vähän väliä saa vilkutella jonnekin päin maailmaa.

 

Tyttö muutti meille.

Sen piti olla ihan tavallinen hiihtoloma. Tai vähän parempi: isännän piti pakata lapset mukaansa pienelle reissulle ja äidin piti saada aikaa ihan itselleen. Kiireisen viikon päätteeksi piti vaan tavata yksi Irakilainen tyttö, jutella ja aloitella tutustuminen. Ajatus oli että palattaisiin asiaan sitten hiihtoloman jälkeen.

Kiireisen työviikon aikana oltiin rymsteerattu ja rakennettu vieraalle huonetta jotta se olisi valmis sitten joskus. Lapset muuttivat takaisin yhteiseen huoneeseen (E2 ei sittenkään halunnut nukkua yksin), saunan lauteiden alle rakennettiin maja (E1 vaati ettei E2:sen kaverit pyöri hänen huoneessaan), vierashuoneeseen ostettiin sänky. Pari tuntia ennen vieraiden saapumista huonekaluja vielä kasattiin. Oli tarkoitus leipoa ihan oikeasti, mutta tyydyttiin sitten siivoamaan ja lykkäämään valmistaikinapiirakka uuniin. Vähän jänskätti. Tai siis aika paljon.

Kylään tuli Refugees Welcome kansalaisliikkeen edustaja, vapaaehtoinen tulkki ja J, 20-vuotias irakilainen tyttö. Juteltiin, juotiin teetä ja syötiin mustikkapiirakkaa. J ja tulkki (irakilainen hänkin) pelkäsivät koiraa. Koira halusi leikkiä heidän kanssaan. E2 istui J:n syliin. E1 piiloutui huoneeseensa peiton alle ja lähetteli äidilleen tekstareita ”tuu mun huoneeseen heti etkä sano kenellekään tästä” ja ”nyyt”. Vain kissa pysyi rauhallisena ja rentona.

Reilun tunnin kahvittelun jälkeen sovittiin että J voi jäädä yöksi. Ja että seuraavana päivänä haettaisiin hänen tavaransa vastaanottokeskuksesta meille. Mitäs sitä jahkailemaan, kai. Jopa E1 uskaltautui ihmisten ilmoille ja J:n syliin. J säteili ilosta ja soitti vanhemmilleen Bagdadin maakuntaan. Videopuhelu pätki, mutta isä halusi kovasti kiitellä meitä. Mitäpä siihen vastaisi? Kiitollisuutta on vähän vaikea ottaa vastaan. Meillä on kaikki niin hyvin, että on melkein velvollisuus auttaa.

Ensimmäisen yön fiilikset oli aika samanlaiset kuin silloin kun koira tuli taloon. Mitä ihmettä me nyt ollaan otettu vaivoiksemme? Oliko nyt kuitenkaan ihan hyvä idea? Pärjääköhän se? Pärjätäänköhän me? Jääkö kaikki henkiin? Ja mitä se ajattelee meistä kun tajuaa kuinka sottaista meillä oikeasti on?