Sekaantuva suku – onni vai kirous?

Selkeästi suurin majoituksen aikana saamamme kulttuurinen oivallus on suvun merkitys itämaisissa kulttuureissa. Olimmehan toki kuulleet että sukulaiset ovat monessa maassa tärkeämpiä kuin meillä, mutta että näin tärkeitä. Ja että sitä tärkeää sukua on PALJON. Kun tätejä ja setiä on 28 pelkästään isän puolelta, ja jokaisen mielipide otetaan vakavasti, niin johan siinä on huomioon ottamista.

Eikä se huomioon ottaminen liity vain naisiin ja lapsiin, vaan miestenkin tulee kuunnella suvun vaateita. Männä viikolla isännällä oli työpaikalla vieraita Intiasta. Lähes kolmikymppinen mies olisi halunnut käydä Tukholmassakin kun tänne Pohjolan perukoille asti pääsi, mutta eihän siitä mitään tullut. Hän pelkäsi laivalla matkustamista liikaa, ja sitten suku kielsi lentämisen koska lento olisi ollut liian myöhään takaisin Suomessa – öisin tapahtuu vaikka mitä. Minulla olisi käynyt mielessä että en kertoisi kenellekään lennon myöhäistä ajankohtaa, mutta ei. Mies jätti Tukholman väliin. Sisäinen kontrolli oli tiukka.

Suku voi vaikuttaa kovasti suurempiinkin päätöksiin, kuten mitä nuori lähtee opiskelemaan tai vaikka kenen kanssa mennään naimisiin. Ensimmäinen ajatus tästä tietysti on, että johan nyt on markkinat. Eikös ihmisen pitäisi itse saada päättää omista asioistaan? Mutta sitten toisaalta. Olisipa mainiota jos elämän suurissa päätöksissä saisi automaattisesti koko suvun viisauden käyttöönsä, ja voisi tukeutua kollektiiviseen viisauteen myös hankaluuksien iskiessä. Jos voisi luottaa siihen että taustalla on aina, koko ajan, paljon ihmisiä auttamassa ja tukemassa. Pääsin kerran vuosia sitten juttelemaan erään intialaisen naisen kanssa joka oli naitettu itselleen entuudestaan tuntemattomalle miehelle. Kysyin eikö naimisiin meneminen pelottanut. Hän sanoi ettei erityisesti, olihan suku valinnut hänelle puolison huolellisesti. Häntä olisi kuulemma pelottanut paljon enemmän jos olisi joutunut itse vähäisellä kokemuksellaan valitsemaan puolison itselleen ja elämään sitten sen päätöksen kanssa. Voihan sen noinkin nähdä…

Eihän mikään estä meitäkään kysymästä neuvoa ja luottamasta sukulaisten apuun. Ei vaan ole ollut kauheasti tapana. Suomessa suvut ovat usein aika hajallaan ja kukin elää omaa elämäänsä, ja monesti koemme että hyvä niin. Minusta on varsin mukavaa tehdä omat päätökseni ihan itse. Pidän sitä omien päätösten kanssa elämistä aika olennaisena asiana. Vastuu omista päätöksistä ja toimista on minulla. Ei auta syytellä muita, tai edes olosuhteita. Tosin se usein johtaa sitten siihen ettei tartte auttaa. Kiitos vaan, pärjään tosi hyvin itsekin. Silloinkin kun en todellakaan pärjää. Kyllä välillä voisi olla ihan hyväkin jos joku läheinen tuputtaisi apuaan vähän enemmän. Että ei ehkä niin pahaa etteikö jotain hyvääkin?

Mainokset

Muukalainen muutti pois

Niinhän tässä kävi, että J. muutti tänään pois. Tätä asiaa pyöriteltiin viimeinen viikko kiihtyvällä tahdilla, ja lopulta tämä varmaan meni niin kuin parasta onkin. Ensin oli tarkoitus että J. ja pikkuveli muuttaisivat omaan asuntoon Helsinkiin, mutta sen asunnon hinta vaihteli päivittäin. Sitten löytyi jotain reittiä irakilaissyntyinen yksinhuoltajaäiti jonka luokse sisarukset pääsivät alivuokralaisiksi. Meidän mittapuulla asumisjärjestely kuulosti vähintäänkin ahtaalta (äiti, hänen kolme lastaan ja J.+ veli kolmiossa), mutta ehkä se ei sitten ole irakilaisittain mitenkään kummallista. Asunto sijaitsee Itä-Helsingissä, tyttärien mielestä ihan kamalassa paikassa (no, olen samaa mieltä), mutta J. tykkäsi että paikka on hyvä. Onhan siellä aika paljon enemmän elämää kuin täällä peräkylillä…

Hyväähän tässä on se, että sisarukset pääsevät yhteen ja jonkun sellaisen hoivaan joka paremmin ymmärtää heidän kulttuuriaan. Kielimuuri tässäkin majoituksessa säilyy: vuokraemäntä puhuu arabiaa vain auttavasti (muita kieliä sitten sitäkin enemmän asuttuaan käytännössä koko ikänsä siirtolaisena milloin missäkin) ja suomeakin vain vähän vaikka on asunut täällä jo vuosia. Suomen kulttuurin oppimisen kannalta olisi varmaan ollut parempi jäädä meille, mutta ehkäpä se kulttuurin täydellinen omaksuminen muutenkin on vähän epärealistinen haave tällaisessa tapauksessa jossa sukulaiset vaikuttavat elämään näin paljon. Ja onhan uusi koti lähellä koulua ja kavereita. Hassua kyllä, kun koulumatka lyhenee (eli halventuu), on J:n mahdollista saada bussilippu sosiaalitoimen kustantamana – meillä asuessaan hänen piti kustantaa se kokonaan itse.

Jotain draamaakin tähän lähtöön liittyi. Viimeisenä iltanaan meillä J. tappeli taas jonkun kanssa puhelimessa ja itki sitten aivan lohdutonta itkua vessassa lukkojen takana hyvän tovin. Mikä oli pielessä, sitä emme tiedä, hän ei halunnut siitä puhua. Koska uuteen asuntoon lähdettiin kuitenkin hyvillä mielin ja innokkaana, veikkaan että harmi liittyi ystäviin. J:llä on hyvä ystävä, irakilainen ikätoveri, jonka kanssa he ovat soitelleet ja välillä tapailleetkin. Ystävä on kuitenkin mies, ja ilmeisesti tällainen toveruus on täysin sopimatonta. Nyt kun ympärillä tulee taas olemaan oman kulttuurin edustajia, ei edes soittelu ole ilmeisesti enää sallittua. Ehkä se siis oli harmin syynä.

Mikä sitten on oma fiilis? Hieman tyhjä. Totesimme isännän kanssa että tämä yhteiselo oli kaikkea muuta kuin olimme osanneet odottaa. Mitään niistä jutuista ei toteutunut joita ennakkoon pelkäsimme, mutta paljon sellaista tapahtui jota emme olleet tajunneet pelätä (taas nähtiin ettei kannata murehtia etukäteen). Kaiken sen varoittelun jälkeen (kun majoittajan piti sitoutua majoittamaan vähintään puoleksi vuodeksi ja oman asunnon etsimisen piti olla niin kovin vaikeaa) tämä tuntuu katkenneen kuin kanan lento. Tekisi mieli laittaa uutta matoa koukkuun ja aloittaa alusta jonkun muun kanssa – ja toisaalta tuntuu aika hyvältä että koti on jälleen vain meidän.  Lasten mielipide ainakin on ihan selvä: ei enää pakolaisia meille! Tai jos joku on pakko ottaa, niin ainakin mies, joku joka osaa huolehtia itsestään eikä pakota siivoamaan. Katsotaan siis ihan rauhassa, hengitellään hetki ja mietitään.

Muutama postaus taitaa vielä olla tuloillaan, joten ei hyvästellä vielä, hyvä lukija. Haluan jakaa kanssanne myös jälkimainingit.

Miehen työ

Tässä yhtenä aamuna J. tuli aamiaiselle ja kertoi että hänen isoisänsä on kuollut. Asia ei näyttänyt häntä paljoa surettavan, ilmeisesti isoisä ei ollut kovin läheinen. Kyselimme kuinka vanha isoisä oli, J. vastasi että ”16”. Ai isän isä? ”Joo.” Jos isä on 40, ei isoisä voi olla 16. ”Aijaa. Ei kun 60 sitten.” Numerot on ihan pikkuisen hakusessa, sekä suomeksi että englanniksi ja meidän ”arabialaisin” numeroin kirjoitettunakin.

Jututimme J:tä vähän lisää isoisän suhteen. Kävi ilmi että isoisällä oli kolme vaimoa ja 29 lasta. Ensimmäisen vaimon kanssa lapsia oli 5, ja tyttöjä 6. Hetki meni ennen kuin tajusimme ettei tyttöjä automaattisesti laskettu lapsilukuun. Eli yhteensä ensimmäisen vaimon kanssa lapsia oli 11. Toisen vaimon kanssa lapsia oli yhteensä 8 ja kolmannen kanssa 10. Huh. Alkoi selvitä miten sitä sukua on niin paljon ympäri maapalloa – sitä sukua vaan on ihan todella paljon…

Isoisä on ollut aika varakas kun hänellä on ollut varaa kolmeen vaimoon. Kaikille vaimoille kun pitää tarjota saman tasoinen oma koti. J. kertoi että monilla miehillä, hänen sukulaisillaankin, on edelleen useita vaimoja, mutta ei yhtä useita kuin ennen oli tapana. Hänen omalla isällään on vain yksi vaimo, J:n äiti. Enemmänkin vaimoja olisi ehkä tullut, mutta J:n äiti on kuulemma niin vihainen ettei muita voi tulla. Heillä on 6 lasta. Kuulemma Jokaisen lapsen odotuksen aikana on käyty ultrassa ja jokaista tyttöä itketty kovasti. ”Mother cry cry, is very sad.” Huh huh.

Isäntä huokasi tässä eräänä aamuna aika osuvasti että melkoisen taakan ovat irakilaiset miehet ottaneet kantaakseen tämän naisasian kanssa. Hän ei ainakaan jaksaisi huolehtia jokaisen naispuolisen sukulaisen jokaisesta tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Puhumattakaan että pitäisi käydä jokaisen puolesta kaupassa ja tuoda leipä (niin konkretiassa kuin rahanakin) useampaan pöytään. Kävi tässä omassakin mielessä ajatus miespoloista joille kaikki kolme vaimoa soittavat vuorollaan että nyt tarttis saada maitoa ja lapset söi kaiken leivän ja ilmastointikaan ei toimi ja voisitko töistä tullessas poiketa meille ja fiksata kaiken ennen kuin menet siihen toiseen kotiisi… Voin hyvin kuvitella sen kiukuttelun ja säätämisen määrän kun kaikki suvun naiset kyyhöttävät päivänsä kotona – kyllä siinä alkaa serkunkin siskontytön jutut kummasti kiinnostaa ja kasvaa hurjiin mittasuhteisiin kun on tylsää ja kokee tiettyä tarkoituksettomuutta elämässään… Tai niin minä kuvittelen, ja saisin tästä mainion elokuvakässärin aikaiseksi (komediaa, tietenkin).

No mihin isoisä sitten kuoli? Sydän petti. J:n mukaan siksi että kaikki vaativat häneltä koko ajan jotain, vaimot ja lapset valittivat, vanha ei jaksanut enää. Sekös J:tä nauratti.

Lasten suusta, vol. 2

Ennen kuin J. muutti meille mä mietin tuliskohan mulle enää kavereita kylään. Yhdet kaverit sanoi ettei ne haluais tulla jos meillä olis joku muukalainen. Mä luulen että niitä vähän jännitti. On ne kuitenkin tulleet meille leikkimään senkin jälkeen kun J. muutti meille. Aluksi mä en kertonut kuin parille tyypille. Nyt kaikki meidän luokkalaiset tietää. Yksi luokkakaveri halusi ehdottomasti päästä meille nähdäkseen J:n. Ne tykkäsi toisistaan heti.

Sillon kun J. tuli meille ekan kerran, mua pelotti. En osaa sanoa mikä, mutta pelkään usein vieraita aluksi. En uskaltanut heti tulla kahvipöytään vaan lymysin keittiössä ja napsin keksejä sieltä. Kun vihdoin tulin pöytään, oli siellä jäljellä enää yksi keksi! J. oli ihan kiva. Se käytti huivia, se oli pinkki. Me katottiin yhdessä Simpsoneita ja sitten mentiin nukkumaan.

Pikkuhiljaa J. alkoi käydä ärsyttävämmäksi ja ärsyttävämmäksi. Se söi kaikki herkut ja kyseli ”mitä tämä on”. Karkkeja katosi ja huolimattomuutta oli paljon. Se jättää usein meidän huoneeseen tullessaan koiraportin auki, ja vessaan valot, ja tietokoneen päälle. En mä kyllä itsekään aina muista noita, mutta kuitenkin. Se juttelee puhelimeen yöllä, se on erittäin ärsyttävää. Ja se tulee tosi lähelle, ilmeisesti Irakissa tullaan. Aluksi oli kivaa kun J. muutti meille, mutta nyt on vähemmän kivaa. Mä haluaisin olla enemmän rauhassa.

J. tykkää kovasti lapsista. Se halii aika paljon ja yrittää naurattaa. Aina mä en ymmärrä mitä hauskaa sen jutuissa on mutta nauran silti. Kerran se toi meille isot suklaapuput, se oli kivaa. Ja auttaa se mua enkun opiskelussakin: kertoo tarinoita ja haluaa itsekin oppia. Ei mulla muuta sanottavaa. Saako nyt pelata?

”Tosi huva J.!”

Kesken siivouksen J. sanoo kirkkaalla äänellä ”viikonloppu”. ”Viikonloppu, viikonloppu.” Sitten jotain mietteliäästi arabiaksi. Sitten lisää suomea. Ruokapöydässä hän pysähtyy tuijottelemaan pöytää. ”Kerjätä”. Katsekontakti: ”minä suomi kerjätä”. Häh? ”Write – kerjätä?” Ai, kirjoittaa! Sinä kirjoitat suomea! ”Nuori nainen” tulee jo ihan oikein, mutta meis, mees, missä – ei kun ”mies”. Kauhean tarkkaa on, muutaman kirjaimen virhe ja koko lause menee pieleen…

Menossa on taas hyvin intensiivinen kielenopiskelu. Irakissa J. ei päässyt kahteen viimeiseen vuoteen kouluun ollenkaan koska on sunnimuslimi. Nyt otetaan kyllä täysillä ilo irti opiskelusta! Opettajan kehut kerrataan ruokapöydässä ”Teacher say Tosi Huva J.!”. Ja tottahan se on, J. on ahkera ja nopea oppija. Kävellessä ja siivotessa on kuulemma hyvä miettiä mitä opettaja sanoi. Sanoja kerrataan joka ilta, ääneen toistellen. Eikä kuulemma ole ollenkaan vaikeaa, helppo kieli tämä suomi.

Ihan helpolla ei kuitenkaan päästä täällä kotona. Jokaista sanaa ja sananpainoa on kuunneltu. Yritäpäs kuule selittää mitä ”no niin” tarkoittaa. Ensin nousevalla intonaatiolla, sitten silleen pahaenteisesti. Tässä pääsee tutkailemaan omaa äidinkieltäänkin ihan uusista näkökulmista. Hauskaa!

Kuukausi kotimajoitusta takana

Miltäs nyt tuntuu? Hyvältä, kaiketi, edelleen. Ja samalla huomaan että uutuudenhohto alkaa karista.

J:n siivousinto on vähentynyt huomattavasti. Saan taas siivota ihan normaalisti, eikä pyykkäämisestäkään tarvitse enää kilpailla. Ruokaakin saan tehdä ihan ite. J:n sukulaiset eivät enää soittele vilkuttelupuheluita (se tosin voi johtua siitäkin että he kuvittelevat meidän olevan jonkinlaisia orjuuttajia). Ollaan siis päästy normiarkeen.

Meidän normiarkeen kuuluu nykyään yksi teini. Aamulla se herää niin myöhään että just just ehtii junaan jos jättää aamupalan väliin. Koulun jälkeen se menee huoneeseensa nukkumaan, saattaa herätä päivälliselle ja riekkuu sitten puhelimessa kaveriensa kanssa koko illan pitkälle yöhön asti. Viikonloppuisin se tekee iltasella popcornia itselleen ja katselee tietokoneelta leffoja kuulokkeet päässään (Bollywood on kova juttu), valvoo melkein koko yön ja herää joskus puolen päivän tienoilla. Ja minua ärsyttää ihan kuin se olisi oma lapsi… Hyvää harjoitusta, sanoisin, parin vuoden kuluttua noi omat tylleröt lienevät samoissa puuhissa. Silloin olen varmaan tyytyväinen jos niille riittää koti-illat popcornin ja oman leffan kanssa.

Suomalainen tilantarve alkaa myös näkyä. Aika usein tekisi mieli vaan vetäytyä makuuhuoneeseen ja vetää ovi kiinni perässä, olla vaan ihan itsekseen. Lapset kaipailevat niitä tavallisia suomalaisia ruokia joita ei nyt olla syöty, purkkihernekeittoa ja sitruunakanaa basmatiriisin kera. Ehkä alkaa olla aika palata arkeen niidenkin suhteen. Harjoitella tekemään briyanin sijaan pannukakkua.

Muutamat säännöt vaativat nyt tarkennusta. Suihkun pituus täytyisi saada järkeväksi, yölliset puhelut saisi vaihtua siihen kohteliaaseen tekstittelyyn. Kotitöistä voisi sopia tarkemmin, niin kaikki tietäisivät mitä odottaa. Ruutuajastakin pitää ehkä puhua. Ja siitä että olisi tosi fiksua nukkua öisin ja valvoa päivällä muiden kanssa samassa rytmissä… Mutta näähän on näitä: asioita jotka ärsyttää ihan vietävästi ja joista voi sitten hetken kihistyään jutella ihan asiallisissa merkeissä. Ihan varmasti löytyy ratkaisut kun vaan istutaan alas juttelemaan. Ei tässä kellään ole niin ihmeellisiä tapoja etteikö vastaavaa olisi ennenkin nähty. Monella tapaa samanlaista olisi jos olisi suomalainen kämppis.

Mistä koti?

Meiltä kysytään aika usein kuinka pitkään tämä kotimajoitus kestää. Joudun vastaamaan että en tiedä, kukaan ei tiedä. Matkassa on aika monta mutkaa. J. odottelee edelleen kutsua Maahanmuuttoviraston haastatteluun. Moni hänen kanssaan samaa matkaa Suomeen saapunut on jo saanut kutsun, joten odottelemme sitä saapuvaksi pian. J. on jopa nähnyt kutsukirjeestä unta, niin kovasti hän sitä odottaa.

Haastattelun jälkeen odotellaan päätöstä, ja siinäkin saattaa mennä tovi. Toinen J:n veljistä on jo haastateltu, mutta siitä on jo viikkoja eikä päätöstä vain kuulu. Tuskaisaa odottamista, kaikki toiveet ja haaveet – koko loppuelämä – riippuvat tästä päätöksestä… Menneellä viikolla Hesarissa luki että kaikki viime vuoden hakemukset pyritään käsittelemään elokuuhun mennessä, joten sellainen lehtitietoon perustuva takaraja ollaan saatu.

Jos päätös sitten joskus saapuessaan on kielteinen, tulee J:n poistua maasta luultavasti 30 päivän aikana vapaaehtoisesti – joissain tapauksissa poistumista voidaan vaatia nopeammallakin aikataululla. Poliisi ilmeisesti osallistuu prosessiin – selkokielistä tietoa on ollut vähän vaikea löytää. Minulle ei vielä ole selvinnyt maksaako Suomen valtio paluukustannukset eli lennon, vai miten tässä toimitaan. Sen olen kuullut että aika moni käännytetty ”katoaa”, eli jää paperittomana Suomeen. Kuulostaa todella huonolta vaihtoehdolta.

Jos taas päätös on myönteinen, alkaa siitäkin monipolvinen prosessi. Jostain pitäisi saada oma koti, mutta millä rahalla? Etelä-Suomessa on pulaa pienistä ja kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista jo entuudestaan. Tuhansien turvapaikanhakijoiden liittyminen asuntojonoon on aika haastava juttu. Pääkaupunkiseutua koskee jo määräys etteivät turvapaikan saaneet saa muuttaa sinne jollei heillä ole alueella opiskelu- tai työpaikkaa (Kuulostaa muuten aika hurjalta että Suomessa rajoitetaan sitä missä joku saa asua. Mutta onhan se näin jo esim. sairaalahoitoa vaativien vaikeasti sairaiden kanssa: uusi kunta ei välttämättä suostukaan ottamaan vastaan kallista uutta kuntalaista.). Työ- tai opiskelupaikan saaminen voi kuitenkin olla kielitaidottomalle inahduksen haastavaa. Muuttotappioalueilta asuntoja varmasti löytyisi helpommin ja edullisemmin, mutta niillä taasen harvoin on kovin kattavaa kieliopetusohjelmaa tai runsaasti työpaikkoja tarjolla…

Mistä asunto sitten löytyykin, sen tulee olla varsin edullinen jotta siihen voisi saada asumistukea (jonka määrä muuten ilmeisesti vaihtelee kunnittain). Periaatteessa pakolaisstatuksen saaneen pitäisi saada Suomesta kuntapaikka, mutta kah kun niitä ei tähän mennessä ole tarvittu ihan näin paljoa… Ely-keskus puuhaa parhaillaan systeemiä joss jokaiseen kuntaan tulisi kolme pakolaista tuhatta asukasta kohden. Yllättäen kunnat eivät ole olleet hirveän innoissaan tästä suunnitelmasta – vaikka valtio toki korvaa osan kuluista niin tuleehan siinä kunnallekin kustannuksia kun tarvitaan lisää asuntoja, sosiaalityöntekijöitä, koulu- ja päivähoitopaikkoja, sairaanhoitoa, jne… Että pikkasen tässä mietityttää miten tämä ongelma ikinä ratkeaa…

Noh, ”onneksi” suku tuntuu edelleen säätävän tätä asumisasiaa Irakista käsin. Pari iltaa sitten J. kertoi meille että isän kaveri vuokraisi hänelle ja veljelle asunnon Itä-Helsingistä hintaan 300€/kk (sähkö ja vesi kuuluivat hintaan). Emme ihan uskoneet tätä todeksi, ja seuraavana päivänä hinta olikin sattumoisin kaksinkertaistunut eikä siihen olekaan varaa. Onkohan koko asuntoa oikeasti edes olemassa? Aika rumiakin tarinoita erilaisista huijauksista ja menetetyistä takuuvuokrista on jo ehtinyt kantautumaan korviini. Mutta ehkä tämä asuntoasiakin sitten ratkeaa ajan kanssa ”kuin itsestään”. Kunhan nyt tulisi edes se kutsu Migrin haastatteluun.