Yhteiseloa on nyt jatkunut kolmisen viikkoa, ja alan olla aika häkeltynyt. Tuosta nuoresta naisesta. Wau mikä tyyppi! Suvun vatuloinnista suivaantuneena, tai kenties siitä huolimatta, hän päätti elää ihan omaa elämäänsä täpöllä tässä ja nyt. Mahtavaa katsoa kun toinen toteuttaa itseään!
Tällä viikolla J. on aloittanut uudessa koulussa. Neljänä päivänä viikossa hän matkustaa reilun tunnin suuntaansa ja opiskelee pari tuntia Suomen kulttuuria ja kieltä koululla tullakseen sitten kotiin tekemään läksyjä. Lauseita tulee jo: ”Minä olen J. Kuka sinä olet?” ”Minä opiskelen suomea. Mitä kieltä sinä puhut?” ”Anteeksi! Ei se mitään.” ”Paljonko omena maksaa?” Suomi ei kuulemma ole ollenkaan vaikea kieli (vaikka ääntäminen on kyllä aika kimuranttia), ja tyttö pääsee ensi viikolla jo edistyneempien ryhmään.
Kieliopintojen lisäksi hän on päättänyt opiskella myös pianonsoittoa. Tämä oli selvästi pitkäaikainen haave – hän selitti silmät hehkuen että on soittanut pianoa aiemminkin ja pyysi minua auttamaan soitonopettajan etsimisessä. Onneksi tuttavapiiristä löytyi sopiva vapaaehtoinen (Kiitos I!) ja soittotunnit alkoivat. J. oli valtavan otettu että hän sai aivan henkilökohtaista opetusta. ”Ajattele S., hän opetti pelkästään minua koko tunnin ajan!” Yhtään ei haittaa ettei meillä edes ole pianoa tällä hetkellä. Paperisilla koskettimilla on kuulemma ihan hyvä harjoitella… Pitää katsoa löytyisikö vaikka joku tablettisovellus, olisihan se hyvä kuulla äänetkin…
Sitten on se kulkemisen ihme. Vielä pari viikkoa sitten kaupungilla kulkeminen pelotti niin paljon että J. tarrasi käteeni kiinni aina kun oli yhtään enempää väkeä. Nyt hän tosiaan kulkee pitkän matkan kouluun joka päivä julkisilla ihan itse. Kävelystäkään ei enää tule maha kipeäksi. Aina kun hän menee uuteen paikkaan, hän eksyy, yleensä ihan kunnolla. Vaikka katsottaisiin kotona kartasta ja street viewistä reitti etukäteen tai laitettaisiin kartta mukaan… Mutta joka kerta hän on löytänyt perille, yleensä jopa ajoissa! Hän kysyy rajoittuneella kielitaidollaan neuvoa, ja ihmiset auttavat (ihan mahtavaa, kiitos!). Alan jo tottua siihen että kun J. on menossa uuteen paikkaan, puhelimeni voi soida ja J:n numerosta joku tuntematon suomalainen kysellä että ”Toi antoi mulle luurin, mistähän on kyse?” Minä sitten pyydän että josko voisit ystävällisesti opastaa häntä tähän ja tähän osoitteeseen…
Varsinaisen potin J. räjäytti tässä hiljattain kun kävimme paikallisessa kyläillassa viettämässä irakilaista iltaa. Läsnä oli paikallisia, SPR:n vapaaehtoisia ja ryhmä irakilaisia miehiä läheisestä vastaanottokeskuksesta. Oli kaunista laulantaa ja hyvä pössis. Jouduin itse lähtemään kesken kaiken pois, mutta isäntä kertoi illalla kovin ylpeänä että kun vastaanottokeskuksen miehiä haastateltiin, oli J. kuiskannut hänelle että tahtoo myös kertoa tarinansa. Isännän rohkaisemana J. nousikin lavalle ja kertoi olevansa Irakista, asuvansa ”family Suomi” kanssa ja opiskelevansa neljä päivää viikossa suomea, joka ei ole yhtään vaikeaa. Kovasti oli kuulemma tullut aplodeja, mutta irakilaiset miehet olivat olleet ihmeissään – ja kateellisia. Heillä ei ole mahdollisuutta käydä koulua, vastaanottokeskus sijaitsee niin huonojen yhteyksien päässä (on heillä kyllä vapaaehtoisten pitämiä kielikursseja, mutta vapaaehtoisia voisi olla enemmänkin…). J. oli kuitenkin ystävällisesti ottanut miesten yhteystietoja talteen ja tänään koulussa käydessään puhunut heidän puolesta – pitäähän heidänkin päästä kouluun!
On tuo pakkaus tuo meidän J.! Ihan tässä alkaa olla ylpeä ”lapsestaan”. Harvoin tapaa noin joustavaa ja reipasta tyyppiä. Vitsi kun osaisi itsekin olla noin vahvasti kiinni hetkessä ja jättää murehtimisen vähän vähemmälle.
muukalainenkotona 
Kiva kuulla!
TykkääTykkää