Kuulumisia meiltä ja muualta

Pääsin viime viikolla lopultakin SPR:n henkisen tuen kurssille. Kurssi oli räätälöity vastaanootokeskuksissa vapaaehtoisina toimiville, itse ilmottauduin mukaan silloin kun J. vielä asui meillä. Se olisikin ollut varsin hyödyllinen kurssi silloin! Vaan eipä oppi ojaan kaatanut nytkään, sain paljon oivalluksia. Etenkin tuota jo ihmetyttänyt me-keskeistä kulttuuria koulutuksessa avattiin hienosti, sain sanoja ajatuksilleni ja tuli hyvä mieli kun tajusin ihan vaistomaisesti toimineeni monessa tilanteessa oikein, tai ainakin varsin inhimillisesti. Suosittelen kurssia erittäin lämpimästi kaikille turvapaikanhakijoiden kanssa toimiville ja heille jotka ehkä haluaisivat toimia. Sopii se kaikille muillekin, varsinkin niille meistä jotka joskus kohtaavat jonkun. Monesti sitä miettii että enhän minä voi mitään tehdä kun eihän minulla ole edes koulutusta tähänkään juttuun. Yhden illan kurssilla ehti juuri tajuamaan ettei toisen rinnalla kulkemiseen varsinaisesti tarvita koulutusta, riittää kun on inhimillinen. Että ihan rohkeasti kohtaamaan vaan.

Tämän kurssin aikana J. olikin sitten soitellut monta kertaa. Soittelin takaisin ja kävi ilmi, että hän oli muuttanut pois uudesta kodistaan, enolleen pienempään Suomalaiseen kaupunkiin. Emäntä ei ollutkaan tuntunut mukavalta asuinkumppanilta. En oikein osannut tulkita puhelimessa oliko J. tyytyväinen vai pahoillaan siitä että päätyi enonsa luokse asumaan. Silloin kun hän asui meillä hän oli sitä mieltä ettei halua sukulaisten nurkkiin elämään suojattua elämää, mutta ehkä se vapauden tuoma vastuu alkoi kuitenkin pikkuhiljaa painamaan. Ei voi olla helppoa vaihtaa koko elämänfilosofiaa lennosta. Toivotaan että enon luota nyt löytyy hyvä ja pysyvä asuinpaikka – ja yhtä hyvä kielikurssi kuin Helsingissä oli.

Meillä kotona eletään vielä vähän jälkimaininkeja. Noinkin lyhyt yhteiselo ehti jättämään jonkinlaisen jäljen. Suurin muutos lienee siinä, että tyttärille on annettu kotitöitä ja kuukausiraha. Tuli mieleen että heidän olisi hyvä oppia tekemään oma osuutensa huushollin töistä – ja oppia käyttämään rahaa pitkäjänteisesti. Ensimmäinen ”palkkapäivä” lähestyy, tiskikonetta on tyhjätty vaihtelevalla innolla, ja ilmassa on kevyttä pohdiskelua. Mihin se raha sitten riittää? Ostaako heti pehmolelun vai joka viikko jotain pientä? Pitäisikö jotain pistää säästöön kesää varten?

Läheisyys – liikaa vai liian vähän?

Nyt kun koti on taas vain meidän, alan pikkuhlijaa huomaamaan niitä pieniä asioita jotka päässä on ehkä vinksahtanut erilaiseen asentoon. Yksi päivä heräsin pohtimaan miten olo onkin niin rento. Sitten tajusin että kukaan ei ”vaani nurkissa” haluten halata. Kaikkea kanssa. J:llä oli tapana halata, kunnolla, voimakkaasti ja pitkään. Ei mitenkään alvariinsa, ehkä joka toinen päivä tai silleen. Ei sillä että meillä laskettaisiin… Hitsi miten kiusallista se voikaan olla, kun halaus on kestänyt jo kolme kertaa sen normaaliksi laskettavan halin verran. Tekee mieli työntää toista kädellä kauemmas, että rauhotuhan nyt…

Lapset raportoivat että oli inhottavaa kun J. tuli niin lähelle (ja halusi vielä haliakin). Istui sohvalle ihan kylkeen kiinni, kumartui jutellessaan lähelle. Halusi kaupungilla kävellessä pitää kädestä kiinni (paitsi silloin kun todella häiritsevästi käveli ”varjona” huomattavasti perässä, varjonikaan päälle astumatta, creepy).

Meidän perhe ei edes ole näissä läheisyysasioissa suomalaisittain mitenkään herkimmästä päästä. Meillä halataan (silleen normaalin mittaisia haleja) ihan päivittäin, ei vain erityisinä juhlahetkinä. Lapsia silitellään ja voidaan isännän kanssa jakaa ihan julkisillakin paikoilla hellyydenosoituksia. Silti itämainen läheisyys tuntui huomaamatta aika haasteelliselta. Hauska huomata itsessään näitä kansallisia piirteitä, ihan Finnish nightmares tyyliin.

Mietiskelin tässä vaan, että miltähän tämäkin on J:n silmiin näyttänyt. Koko perhe väistelemässä ja vetäytymässä vähän syrjemmälle sohvalla. Onkohan hän kärsinyt fyysisen läheisyyden puutteesta? Olemmekohan olleet vähän epäkohteliaita, ihan vahingossa?