Mistä koti?

Meiltä kysytään aika usein kuinka pitkään tämä kotimajoitus kestää. Joudun vastaamaan että en tiedä, kukaan ei tiedä. Matkassa on aika monta mutkaa. J. odottelee edelleen kutsua Maahanmuuttoviraston haastatteluun. Moni hänen kanssaan samaa matkaa Suomeen saapunut on jo saanut kutsun, joten odottelemme sitä saapuvaksi pian. J. on jopa nähnyt kutsukirjeestä unta, niin kovasti hän sitä odottaa.

Haastattelun jälkeen odotellaan päätöstä, ja siinäkin saattaa mennä tovi. Toinen J:n veljistä on jo haastateltu, mutta siitä on jo viikkoja eikä päätöstä vain kuulu. Tuskaisaa odottamista, kaikki toiveet ja haaveet – koko loppuelämä – riippuvat tästä päätöksestä… Menneellä viikolla Hesarissa luki että kaikki viime vuoden hakemukset pyritään käsittelemään elokuuhun mennessä, joten sellainen lehtitietoon perustuva takaraja ollaan saatu.

Jos päätös sitten joskus saapuessaan on kielteinen, tulee J:n poistua maasta luultavasti 30 päivän aikana vapaaehtoisesti – joissain tapauksissa poistumista voidaan vaatia nopeammallakin aikataululla. Poliisi ilmeisesti osallistuu prosessiin – selkokielistä tietoa on ollut vähän vaikea löytää. Minulle ei vielä ole selvinnyt maksaako Suomen valtio paluukustannukset eli lennon, vai miten tässä toimitaan. Sen olen kuullut että aika moni käännytetty ”katoaa”, eli jää paperittomana Suomeen. Kuulostaa todella huonolta vaihtoehdolta.

Jos taas päätös on myönteinen, alkaa siitäkin monipolvinen prosessi. Jostain pitäisi saada oma koti, mutta millä rahalla? Etelä-Suomessa on pulaa pienistä ja kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista jo entuudestaan. Tuhansien turvapaikanhakijoiden liittyminen asuntojonoon on aika haastava juttu. Pääkaupunkiseutua koskee jo määräys etteivät turvapaikan saaneet saa muuttaa sinne jollei heillä ole alueella opiskelu- tai työpaikkaa (Kuulostaa muuten aika hurjalta että Suomessa rajoitetaan sitä missä joku saa asua. Mutta onhan se näin jo esim. sairaalahoitoa vaativien vaikeasti sairaiden kanssa: uusi kunta ei välttämättä suostukaan ottamaan vastaan kallista uutta kuntalaista.). Työ- tai opiskelupaikan saaminen voi kuitenkin olla kielitaidottomalle inahduksen haastavaa. Muuttotappioalueilta asuntoja varmasti löytyisi helpommin ja edullisemmin, mutta niillä taasen harvoin on kovin kattavaa kieliopetusohjelmaa tai runsaasti työpaikkoja tarjolla…

Mistä asunto sitten löytyykin, sen tulee olla varsin edullinen jotta siihen voisi saada asumistukea (jonka määrä muuten ilmeisesti vaihtelee kunnittain). Periaatteessa pakolaisstatuksen saaneen pitäisi saada Suomesta kuntapaikka, mutta kah kun niitä ei tähän mennessä ole tarvittu ihan näin paljoa… Ely-keskus puuhaa parhaillaan systeemiä joss jokaiseen kuntaan tulisi kolme pakolaista tuhatta asukasta kohden. Yllättäen kunnat eivät ole olleet hirveän innoissaan tästä suunnitelmasta – vaikka valtio toki korvaa osan kuluista niin tuleehan siinä kunnallekin kustannuksia kun tarvitaan lisää asuntoja, sosiaalityöntekijöitä, koulu- ja päivähoitopaikkoja, sairaanhoitoa, jne… Että pikkasen tässä mietityttää miten tämä ongelma ikinä ratkeaa…

Noh, ”onneksi” suku tuntuu edelleen säätävän tätä asumisasiaa Irakista käsin. Pari iltaa sitten J. kertoi meille että isän kaveri vuokraisi hänelle ja veljelle asunnon Itä-Helsingistä hintaan 300€/kk (sähkö ja vesi kuuluivat hintaan). Emme ihan uskoneet tätä todeksi, ja seuraavana päivänä hinta olikin sattumoisin kaksinkertaistunut eikä siihen olekaan varaa. Onkohan koko asuntoa oikeasti edes olemassa? Aika rumiakin tarinoita erilaisista huijauksista ja menetetyistä takuuvuokrista on jo ehtinyt kantautumaan korviini. Mutta ehkä tämä asuntoasiakin sitten ratkeaa ajan kanssa ”kuin itsestään”. Kunhan nyt tulisi edes se kutsu Migrin haastatteluun.

Kauppaan!

Tällä viikolla olemme puuhanneet kauppaan lähtöä. Ensin tehtiin budjetti ja todettiin se todella tiukaksi. Sitten mietittiin mitä kaupasta sillä rahalla saa, ja mitä niistä haluaa syödä. Todettiin että leipä kannattaa leipoa itse ja puuroa kannattaa kokeilla vaikka ei kamalasti siitä tykkäisikään (voihan senkin sitten leipoa leiväksi jos ei kestä syödä sitä). Tultiin siihen tulokseen että jotain herkkujakin pitää voida ostaa.

Kauppalistan kirjoittaminen oli yksi viikon hauskimmista operaatioista. Ei siksi että siihen olisi voinut koota kaikkea kivaa, vaan siksi että J. kirjoitti sen suomeksi ja me isännän kanssa ääntelimme äänne ja kirjain kerrallaan apuna. Idiootiksihan siinä mölistessään itsensä aika nopeasti havaitsee, ja tuli vähän kiistaakin siitä miten jogurtti ja shampoo kirjoitetaan… Hienosti alkaa kuitenkin J:ltä jo vokaalitkin sujumaan suomalaisittain, yhä harvemmin ja harvemmin sekoittuvat englannin ääntämykseen.

Sitten päästiin kauppaan asti. J. halusi käyttää sitä halvempaa kauppaa, kaverit olivat suositelleet. Sinne siis. Näytin missä kilohinta lukee hintalapuissa, ja totesin että aika hankala on kielitaidottoman tietää mikä lappu koskee mitäkin tuotetta. En meinannut minäkään pysyä kärryillä, niin sekaisin hyllyt olivat. Mutta yritys hyvä kymmenen, ja J. oli kovin tyytyväinen kun tajusi että tuotteilla on isojakin hintaeroja – ja toisaalta että toisinaan kannattaa panostaa laatuun.

Kauppalista oli J:lle uusi juttu. Hän tuli oikein erikseen illalla kiittämään tästä opista. Hän kertoi ennen aina käyneensä kaupassa kiireellä ja kaapineensa kasaan kaikkea hyvää – ja lopulta kuukaudeksi tarkoitettu raha loppui viikossa. Nyt hän oivalsi että kannattaa kotona miettiä mitä aikoo syödä ja tehdä lista valmiiksi. Aika hyvin hän malttoi kaupassa pysyäkin listan tuotteissa. Ylimääräisinä mukaan tarttui vain vähän limua ja karkkia. J. oli todella yllättynyt että loppulasku oli piirun alle 15€ vaikka hän osti kaiken mitä listassa oli ja tosiaan vähän päällekin.

Toistaiseksi siis näyttää ihan hyvältä tuon rahankäytönkin suhteen. Ensimmäisenä päivänä kun rahat olivat tulleet J. toi lapsille isot suklaapuput ja meille aikuisille keksejä. Itse hän oli käynyt ravintolassa syömässä kebabia veljien kanssa. Eihän tuollaisesta tohdi torua vaikka pelkään ettei siihen olisi ollut varaa. Toivottavasti rahat riittävät koko kuukauden eikä tarvitse ohjata tinkimään noin pienistä jutuista.

Hieman muuten nauratti siinä halpakaupan kassalla kun J. maksoi 200€ setelillä. Turvapaikanhakijat saavat tukensa kerran kuussa käteisellä, ilmeisesti suurina seteleinä. Joku äkkiväärä saattaisi siis kuvitella kuukauden ensimmäisellä kauppareissullaan olevaa turvapaikanhakijaa kroisokseksi…

Lasten näkemys, vol. 1

Ekan kerran kun J. tuli meille niin se oli ihan kivaa. Hiukan jännitti. Vähän niin kuin uusi perheenjäsen tuli. J. ei ollut ihan sellainen kuin olin odottanut. En osannut odottaa että hän tykkää karkista. Mä tykkäsin tosi kovasti kun mä sain tietää että J. tykkää lapsista.

J:ssä erilaista on se ettei se koskaan käy uimahallissa. Se johtuu siitä että siellä on vieraita miehiä ja niiden maassa on tapana pitää sitä huntujutta päässä jos on vieraita miehiä. Muuten se on aika samanlainen kuin muutkin.

J tajuaa aika paljon mun puheesta, mutta hänen ymmärtäminen on vähän vaikeaa. Kun J. puhuu suomea, sen lauseet menee vähän eritavalla, siitä on vaikea saada selvää. Mä olen oppinut vähän niitten maan kieltä. Fetah tarkoittaa tyttöä. Muuta en muista.

Välillä on ollut vähän tylsää kun J. välillä tekee virheitä jotka alkavat pelotamaan minua. Esimerkiksi kun hän jäi kiinni ilman lippua matkustamisesta metrossa. Lipuntarkastaja soitti äidille. J:llä ei ollut yhtään rahaa, eikä mekään maksettu sitä laskua hänen puolestaan. Olin siitä huolissani.

Kerran me mentiin J:n kanssa pulkkamäkeen. Se kokeili pulkkaa ja stigaa, stigalla se laski paremmin. Aina jos meidän huone on vähän sottainen, J. alkaa laulaa ”mitä tämä on” ja silloin pitää välillä siivota. Se on vähän tylsää. Mutta muuten on ihan kiva että se on meillä. Se on kyllä kivaa kun J. joskus tulee halaamaan silloin kun on vähän yksinäinen olo.

Omaa rahaa!

Kauan odotettu kirje saapui! J. saa omaa rahaa ihan pian! Ja kahtena seuraavanakin kuukautena! Tulevaisuus on turvattu!

Nyt on käynnissä vimmattu suunnittelu. Mihin kaikkeen raha (314,91€/kk vastaanottoraha) riittää? Olemme sopineet että J. hoitaa taloutensa kokonaan itse, pesuaineista ruokaan. Nollan euron vuokraan kuuluu sähkö ja vesi, mutta muuten kaikki jää hänen itsensä maksettavaksi. Jotta olisi sitten mahdollisen turvapaikan saamisen jälkeen jo vähän taitoa oman talouden järkevään hoitamiseen. Eikä taloudenpidon taidosta varmaan haittaa ole vaikkei turvapaikkaa saisikaan?

Väännämme täällä budjettia. Paljonko bussilippu maksaa (järkyttävät 152,39€/kk!), kuinka vähällä voisi selvitä ruokakustannuksista (vieläköhän sitä muistaa opiskeluaikojen halvat niksit)? J. haaveilee pääsevänsä ravintolaan maksamaan ihan itse. Korujakin olisi kiva saada, ja ehkä uusia vaatteita (täytyy viedä J. kirppikselle). Koulu maksaa vähän, pienen siivun vie se taannoinen lipuntarkastussakko (sen sai onneksi pilkottua pieniin osiin). Jotain pitäisi varmaan saada säästöönkin jotta olisi varaa perustaa koti jos turvapaikka heltiää. Pitäisi osata suunnitella tulevaa, niin monen seisahtuneen kuukauden jälkeen.

Meitä jännittää kyllä aika kovasti. J:tä ihan vaan se että ylipäätään tulee omaa rahaa. Minua se, kuinka nopeasti se kaikki katoaa… Pitävätkö suunnitelmat vai käykö niin kuin joskus ominakin opiskeluaikoina että loppukuusta saa syödä aika paljon puuroa..?

”Suomalaiset tykkäävät suklaasta”

Ehdimme kerrankin arjen keskellä istahtaa alas ja jutella J:n kanssa. Hän kertoi että hyvin menee. Hammaslääkäri oli löytynyt ja mennyt ihan hyvin. Paikkailtu oli, lisääkin tullaan paikkailemaan. Ilmeisesti ei jäänyt traumoja. Hammaslääkärin irakilainen tulkki oli pyytänyt J:n puhelinnumeron, väitti olleensa niin ujo ettei antanut. Olenkin odottanut koska niitä nuorukaisia alkaa pörräämään ympärillä…

J. on tehnyt koulumatkoillaan huomioita suomalaisista ja halusi jakaa ne kanssamme. Suomalaiset ensinnäkin lukevat paljon. Irakissa ei kuulemma luettaisi julkisissa, mutta täällä kaikki istuvat kirjan tai lehden äärellä. J. arveli suurimman osan opiskelevan jotain.

Suomalaiset eivät kuulemma hölötä puhelimiinsa vaan tekstaavat. Se on J:n mielestä tosi kohteliasta. Ei häiritse ketään. Itse hän kyllä tykkää puhua kaiuttimeen, mutta kuitenkin. Suomalainen tapa tuntuu ihan hyvältä.

Lisäksi suomalaiset tykkäävät suklaasta. He voivat syödä sitä pieninä paloina lukiessaan ja se näyttää ihanalta ja hassultakin.

Aika hauskaa kuulla miltä meidän elämä näyttää muukalaisen silmin. Koskahan tuo uskaltaa sanoa ensimmäisen negatiivisen kommentin? Ehkä meneillään on vielä jonkinlainen ihastumisvaihe jolloin kaikki on täydellistä? No, nautiskellaan nyt siitä.

Menestyvä nainen kuoriutumassa

Yhteiseloa on nyt jatkunut kolmisen viikkoa, ja alan olla aika häkeltynyt. Tuosta nuoresta naisesta. Wau mikä tyyppi! Suvun vatuloinnista suivaantuneena, tai kenties siitä huolimatta, hän päätti elää ihan omaa elämäänsä täpöllä tässä ja nyt. Mahtavaa katsoa kun toinen toteuttaa itseään!

Tällä viikolla J. on aloittanut uudessa koulussa. Neljänä päivänä viikossa hän matkustaa reilun tunnin suuntaansa ja opiskelee pari tuntia Suomen kulttuuria ja kieltä koululla tullakseen sitten kotiin tekemään läksyjä. Lauseita tulee jo: ”Minä olen J. Kuka sinä olet?” ”Minä opiskelen suomea. Mitä kieltä sinä puhut?” ”Anteeksi! Ei se mitään.” ”Paljonko omena maksaa?” Suomi ei kuulemma ole ollenkaan vaikea kieli (vaikka ääntäminen on kyllä aika kimuranttia), ja tyttö pääsee ensi viikolla jo edistyneempien ryhmään.

Kieliopintojen lisäksi hän on päättänyt opiskella myös pianonsoittoa. Tämä oli selvästi pitkäaikainen haave – hän selitti silmät hehkuen että on soittanut pianoa aiemminkin ja pyysi minua auttamaan soitonopettajan etsimisessä. Onneksi tuttavapiiristä löytyi sopiva vapaaehtoinen (Kiitos I!) ja soittotunnit alkoivat. J. oli valtavan otettu että hän sai aivan henkilökohtaista opetusta. ”Ajattele S., hän opetti pelkästään minua koko tunnin ajan!” Yhtään ei haittaa ettei meillä edes ole pianoa tällä hetkellä. Paperisilla koskettimilla on kuulemma ihan hyvä harjoitella… Pitää katsoa löytyisikö vaikka joku tablettisovellus, olisihan se hyvä kuulla äänetkin…

Sitten on se kulkemisen ihme. Vielä pari viikkoa sitten kaupungilla kulkeminen pelotti niin paljon että J. tarrasi käteeni kiinni aina kun oli yhtään enempää väkeä. Nyt hän tosiaan kulkee pitkän matkan kouluun joka päivä julkisilla ihan itse. Kävelystäkään ei enää tule maha kipeäksi. Aina kun hän menee uuteen paikkaan, hän eksyy, yleensä ihan kunnolla. Vaikka katsottaisiin kotona kartasta ja street viewistä reitti etukäteen tai laitettaisiin kartta mukaan… Mutta joka kerta hän on löytänyt perille, yleensä jopa ajoissa! Hän kysyy rajoittuneella kielitaidollaan neuvoa, ja ihmiset auttavat (ihan mahtavaa, kiitos!). Alan jo tottua siihen että kun J. on menossa uuteen paikkaan, puhelimeni voi soida ja J:n numerosta joku tuntematon suomalainen kysellä että ”Toi antoi mulle luurin, mistähän on kyse?” Minä sitten pyydän että josko voisit ystävällisesti opastaa häntä tähän ja tähän osoitteeseen…

Varsinaisen potin J. räjäytti tässä hiljattain kun kävimme paikallisessa kyläillassa viettämässä irakilaista iltaa. Läsnä oli paikallisia, SPR:n vapaaehtoisia ja ryhmä irakilaisia miehiä läheisestä vastaanottokeskuksesta. Oli kaunista laulantaa ja hyvä pössis. Jouduin itse lähtemään kesken kaiken pois, mutta isäntä kertoi illalla kovin ylpeänä että kun vastaanottokeskuksen miehiä haastateltiin, oli J. kuiskannut hänelle että tahtoo myös kertoa tarinansa. Isännän rohkaisemana J. nousikin lavalle ja kertoi olevansa Irakista, asuvansa ”family Suomi” kanssa ja opiskelevansa neljä päivää viikossa suomea, joka ei ole yhtään vaikeaa. Kovasti oli kuulemma tullut aplodeja, mutta irakilaiset miehet olivat olleet ihmeissään – ja kateellisia. Heillä ei ole mahdollisuutta käydä koulua, vastaanottokeskus sijaitsee niin huonojen yhteyksien päässä (on heillä kyllä vapaaehtoisten pitämiä kielikursseja, mutta vapaaehtoisia voisi olla enemmänkin…). J. oli kuitenkin ystävällisesti ottanut miesten yhteystietoja talteen ja tänään koulussa käydessään puhunut heidän puolesta – pitäähän heidänkin päästä kouluun!

On tuo pakkaus tuo meidän J.! Ihan tässä alkaa olla ylpeä ”lapsestaan”. Harvoin tapaa noin joustavaa ja reipasta tyyppiä. Vitsi kun osaisi itsekin olla noin vahvasti kiinni hetkessä ja jättää murehtimisen vähän vähemmälle.

Miten kuuluu syödä?

Tämän päivän pulmat ovat onneksi eilistä pienempiä. J:llä on parin päivän kuluttua pitkään odotettu hammaslääkäri. Hampaita on särkenyt kovasti, niin paljon että on ollut vaikea nukkua. Särkyä on jatkunut koko Suomessa olon ajan, mutta jostain syystä hammaslääkärikäynti järjestyi vasta nyt vaikka periaatteessa turvapaikanhakijoiden hammashuollon pitäisi toimia suunnilleen samassa ajassa kuin kantasuomalaistenkin. No, saahan sitä kantasuomalainenkin toisinaan odotella hammaslääkäriään hyvän tovin…

Reikiähän niissä hampaissa on, eikä ihme. Irakissa häneltä on kuulemma jo vedetty kolme hammasta reikien vuoksi. Tämän hän kertoi hymyillen, ja lisäsi päälle että tykkää syödä karkkia. Syy-seuraussuhde on siis selvillä…

Tuo karkinsyönti onkin saavuttanut melkoiset mittasuhteet. Kaikki makea katoaa kaapeista, yleensä yöaikaan. Tässä eräänä yönä heräsin suklaalevyn katkeamisen kauniiseen ääneen. Päätin puuttua asiaan pedagogisella otteella (mun suklaat, jotain pyhää sentäs!). Juttelimme aamun valjetessa siitä että yöllä ei kannata syödä koska hampaat, lihominen, ruoansulatus, jne..

Ajattelin että tästä tulee vielä pahaa silmää – itse en ainakaan olisi tykännyt 20-vuotiaana kuulla tädiltä tällaisia opetuksia… Sen sijaan J. oli kovin kiitollinen saamastaan infosta ja pyysi että kirjoitettaisiin ihan paperille milloin olisi hyvä syödä ja mitä. Aamiainen, lounas, välipala, illallinen ja iltapala olivat hänelle ilmeisesti ihan uutta infoa. Samoin se että syöminen oikeasti vaikuttaa jaksamiseen myös päivän aikana. Tehtiin aikataulu ihan paperille, liitettiin siihen kuviakin oikeantyyppisistä annoksista. Ja hammaspesujen ajat. J. teippasi sen huoneensa seinään. Joko hän on tosi kiltti ja haluaa oppia, tai sitten hän esittää sellaista tosi hyvin.

On tässä hommaa, minulle ja valtiolle. Alkaa selvitä miksi meillä haluttiin lisätä terveystieto ihan omaksi oppiaineekseen kouluun. Tulee valtiolle melko kalliiksi korjailla nuorten ihmisten legoja, halvemmalla pääsee kun opettaa ajoissa miten ongelmilta välttyään. Tämän tyyppisistä kuluista ne pakolaistenkin kustannukset valtiolle koostuvat. Jännityksellä seuraan millaista palvelua J nyt hammaslääkäristä saa, ja mitä siitä ajattelee. Ja loppuuko yösyöpöttely näin helposti… Lounaasta hän ehti jo innostua. On kuulemma paljon kivempi opiskella kun mahaan ei satu!

Suvun kunnia vai oma elämä?

Näin naistenpäivän kunniaksi ”pääsen” kirjoittamaan aika raskaasta aiheesta. Kaikkea muuta osasin odottaa majoittajaksi ryhtyessäni, mutta juuri tätä en. Mitä se sitten minusta kertookin…

Jokin on selvästi hiertänyt J:n ja hänen sukulaistensa välejä jo reilun viikon. Puhelin pirisee ja arabiaksi keskustellaan aika voimakkain äänenpainoin. Emme oikein päässeet kärryille keskustelun aiheista ja vakavuudesta ennen kuin eilen, jolloin J. nousi jo ennen töihin lähtöämme (täysin poikkeuksellista) ja kertoi meille saaneensa tuntemattomasta numerosta viestin jossa uhattiin että hänet tullaan kaappaamaan. Kävi ilmi että sukulaisten mielestä on täysin mahdotonta että tyttö asuu meillä ilman sukulaismiestä. Ilmeisesti kyseessä on suvun kunnia, mitä se sitten tarkoittaakaan.

J. ei missään tapauksessa halunnut tehdä asialle mitään. Kerroin hänelle että tällaiset uhkaukset eivät kuulu suomalaisiin tapoihin, että täällä ne ovat ilman muuta poliisiasia. Että täällä ei hyväksytä tuollaista henkistä väkivaltaa. Hän ei silti halunnut tehdä asialle mitään, koska pelkää asian hankaloittavan turvapaikansaantiaan. Eikä hän halua hankaluuksia myöskään sukulaisilleen, joista osa asuu Suomessa. Minä olin kapinallinen ja otin yhteyttä sen vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijään jonka asiakkaana J. edelleen teknisesti on. Pääsimme saman päivän aikana keskustelemaan tulkin avulla asiasta. Tässä kohtaa palvelut ovat erinomaiset ja ansaitsevat kiitosta. Suomessa turvapaikanhakijanaisten pulmat otetaan vakavasti. Niin kuin naisten asiat ylipäätään.

Olimme kuvitelleet että riittää kun tytön vanhemmat ovat hyväksyneet kotimajoituksen – he ovat suorastaan ylitsevuotavan kiitollisia. J:n isä soittaa kerran viikossa meille ja hokee vähäisellä kielitaidollaan ”Thank You, Thank You!”. J. kertoo isän rukoilevan toistuvasti perheemme onnen ja menestyksen puolesta moskeijassa yön rukoushetkessä. Muu suku tuntuu – meidän näkökulmasta – olevan aivan sekaisin. Yksi täti soittelee J:lle haukkuakseen tämän elintavat, toinen tämän nuorille veljille haukkuakseen heidät koska he antavat J:n elää näin huonosti. Kolmas halusi eilen puhua miehelleni vaatien saada tietää miksi pidämme J:tä kotiorjanamme. Siis mitäh? Kuultuaan että J. on meillä omasta vapaasta tahdostaan ja saa tehdä kotitöitä ihan niin paljon tai vähän kuin haluaa, hän oli rauhoittunut vain hieman. Kaikki tädit soittelevat J:n äidille, herkeämättä. Jopa niin paljon että äiti oli joutunut sairaalaan lepäämään kolmeksi päiväksi. Siis MITÄH?

Melkoista pyöritystä tämä meilläkin on. Kun suku jossain päin maailmaa herää, alkaa J:n puhelin soida ja koko suku vetää omista naruistaan eri suuntiin. Kaiken tämän keskellä J. itse on niin hermostunut, ettei kykene syömään tai nukkumaan. Hän yrittää käydä kielikurssiaan ja olla kaikille mieliksi. Isän mielestä tytön pitäisi pysyä meillä, äiti vaikeroi, tädit säätävät omiaan. Viimeisin käänne oli että joku eno oli pistetty etsimään J:lle ja tämän alaikäisille veljille omaa asuntoa. Suku lupaa ”Big Money” asumiseen, 700€/kk. No, siinähän etsivät. Näillä seuduilla sillä rahalla saa vaatekomeron, ja siihenkin on jonossa aika monta työssäkäyvää kantasuomalaista… Ja sitten heidän pitäisi vielä vakuuttaa poikien edunvalvojat siitä että heidän olisi parempi asua siskonsa kanssa kuin alaikäisten vastaanottokeskuksessa…

Tämä on nyt vissiin sitä kulttuurien yhteentörmäilyä. Aika paljon herättää tunteita. Suututtaa ihan vietävästi. On vaikea ymmärtää miten asia kuuluu näin suurelle porukalle, ja mistä tässä edes väännetään. Loukkaa, että meitä syytetään orjuuttajiksi. Ärsyttää että tänne on vaellettu elämään meidän yhteiskunnan varoilla ja sitten ei edes yritetä sopeutua tai noudattaa meidän lakeja (näin kohtuuttoman kärjistetysti sanottuna, eihän se oikeasti niin mene kenenkään mielestä). Surettaa katsoa miten nuoren naisen unelmia murskataan ja hänen ihmisarvoaan nakerretaan. Pelottaa miten tässä vielä käy. Jos en tuo Suomen lakeja ja tapoja riittävän selkeästi ilmi, en ole kovin kummoinen kotouttaja. Jos tuputan liikaa omia näkemyksiäni, J:n suhteet sukuunsa voivat katketa ja se olisi äärettömän huono asia. Jos kasvatan tytöstä feministin eikä hän sitten saakaan Suomesta turvapaikkaa, olen tehnyt hirveän karhunpalveluksen. Miten ihmeessä maahanmuuttajaperheet ratkaisevat nämä ongelmat?

Väsyttää. Ja toisaalta. Kyllähän maailmaan ääntä, puhelinsoittoja ja tekstiviestejä mahtuu. Puhelimen voi jopa laittaa pois päältä. Vesilasissa voi myrskytä ja tyyntyä yllättävän nopeasti. Toistaiseksi kaikki on vaikuttanut lähinnä akkain juoruilulta, ja se ilmiöhän me tunnetaan kotimaassakin.

Ja vaikka juuri nyt tuntuukin pahalta, niin tämä jos jokin on tärkeää. Tämä jos jokin on kotouttamista. Ja tämä jos jokin opettaa mitkä ovat ne kotoutumisen kipupisteet joihin täytyy löytää ratkaisut. Tässä on myös oman kasvun paikka. Näen hyvin että tämä tarina ei välttämättä pääty niin kuin minä toivon. Voi olla että J. hyvinkin pian päättää palata vastaanottokeskukseen tai muuttaa sukulaisilleen. Hän elää kahden kulttuurin välissä, vielä varsin tukevasti irakilaisten tapojen puolella. Toivon että hän löytää tavan luovia omien haaveidensa ja suvun vaatimusten vastavedossa. Sillä välin me keskitymme tarjoamaan hänelle turvallisen majoituksen ja kokemuksen siitä miten Suomessa eletään. Ja opimme jälleen kerran huomaamaan kuinka tavattoman hyvin asiat elämässämme ovat.

On mahtavaa olla suomalainen nainen, vapaa tekemään mitä haluaa. Hyvää Naistenpäivää!

Vastaanottokeskus ei ole koti

Sanottakoon ihan ensimmäiseksi että minusta vastaanottokeskukset (=vokit) ovat erittäin tärkeitä ja niissä tehdään erinomaista työtä niillä resursseilla jotka on ollut mahdollista tarjota. Oman tärkeän lisänsä vastaanottokeskusten toimintaan antavat vapaaehtoiset kansalaiset, joita tuskin koskaan on liikaa. Tämä teksti ei ole tarkoitettu arvostelemaan vastaanottokeskuksia, niiden työntekijöitä tai vapaaehtoisia, vaan kuvailemaan sitä ettei elämä niissäkään ole ihan taivaallista. Ihan pelkästään vokissa rilluttelun riemusta ei kovin moni taitaisi täällä kuukausi tolkulla viihtyä.

Kuten kerroin aiemmin, J:n veljet vierailivat meillä hiljattain. Vierailu sujui mukavissa merkeissä, mutta jälkeen päin kuulimme että se oli ollut toiselle veljistä kovin rankka kokemus. Hän on asunut eri vastaanottokeskuksissa Suomessa jo yhdeksän kuukautta, suurimman osan ajasta eri kaupungeissa kuin sisaruksensa. Tuon yhdeksän kuukauden aikana hänelle ei ole tarjottu suomenkielen kursseja tai juuri muutakaan tekemistä. Omaa huonetta ei ole ollut, ympärillä on aina väkeä (kuulemma kiukkuista sellaista), vain vessassa saa olla hetken rauhassa (hah, kuulostaa vähän pikkulapsiperheen elämältä). Kuin armeijassa olisi, mutta otetaan siitä pois se kaikki tekeminen ja viikonloppulomat, ja lisätään parin kuukauden hengenvaarallinen vaellus yksin halki Euroopan sekä pelko Irakiin jääneiden perheenjäsenten kohtalosta. Ja sitten vielä se oman kohtalon selviämisen odottelu.

Meillä vierailunsa jälkeen nuori mies oli palannut vastaanottokeskukseensa metsän perukoille (suomalaisen keski-ikäisen unelmapaikka, mutta irakilaiselle nuorukaiselle ehkä lievästi laimea mesta) ja tuntenut itsensä yksinäisimmäksi ihmiseksi maailmassa. Nämä ihmiset ovat tottuneet elämään suuren perheen ympäröimänä. Ikävä kotiin on valtava. Niin valtava että vaikka tämä nuorukainen on jo käynyt Migrin turvapaikkapuhuttelun ja odottaa aivan näinä päivinä tietoa päätöksestään, oli hän sillä hetkellä ollut valmis pakkaamaan tavaransa ja lähtemään paluumatkalle Irakiin. Hän haluaisi vain kuulua jälleen perheeseen. Elää normaalia elämää kodissa, jossain muualla kuin laitoksessa.

Niinpä. Harvoin sitä tulee ajatelleeksi kuinka onnekas onkaan kun saa asua oman perheen kanssa omassa kodissa. Tehdä sellaista ruokaa kun tykkää ja viettää aikaa niiden kanssa joista tykkää. Neuvotella illan telkkariohjelman valinnasta vain muutaman tyypin kanssa. Kantaa ihan itse vastuu pienimmistäkin päätöksistään, laitostumisen sijaan.

No, veli jäi tietysti vielä Suomeen. Näin pitkän ”leirielämän” jälkeen on ihan selvää että epätoivoisen väsymyksen hetkiä tulee. Onneksi ne myös menevät ohi. Jännityksellä odottelemme sitä migrin päätöstä. Luultavasti sisarukset saavat saman ”tuomion” aikanaan. Sitten nähdään onko edessä paluu Irakiin vai pitkä tie Suomeen sopeutumiseksi ja oman elämän löytämiseksi.

Miksi meillä asuu muukalainen?

Kun kerron tuttaville meidän ”perheenlisäyksestä” on ensimmäinen kysymys yleensä ”Miten siinä niin kävi” ja sitten ”Miksi päätitte ottaa kotiin tuntemattoman ihmisen?” Tämä jälkimmäinen on vähän hankalampi vastattava. Ensireaktio on että se tuntui hyvältä idealta.

Olen itse Karjalan evakkojen jälkeläinen. Olen monesti pohtinut miten sukuni olisi käynyt jos Suomi ei olisikaan siirtänyt väestöään rajan yli. Tai jos kotoutuminen uuteen kotipaikkaan olisi ollut vieläkin hankalampaa. Ihan ruusuilla tanssimista sekään ei vissiin ollut – kaikista ei ollut kivaa kun omille nurkille muutti kummallisesti puhuvia ja käyttäytyviä karjalaisia. Olen ollut syvästi kiitollinen siitä että sukuni otettiin vastaan ja että nyt, kahden sukupolven jälkeen, saamme olla ylpeitä sukujuuristamme. Halutessani voin pukeutua kansallispukuun, käydä isovanhempieni synnyinseudun vuosijuhlissa  ja rakentaa vahvan Karjalaisen identiteetin, eikä kukaan pidä sitä sopimattomana tai omaa suomalaisuuttaan uhkaavana.

Minun ajatuksissani me elämme tällä yhdellä ainokaisella pallollamme kaikki yhdessä ja tasavertaisina. Ajattelenpa asiaa biologian, uskonnon tai filosofian kautta, en näe ihmisissä ympäri maailmaa mitään niin suurta eroa että voisin pätevästi perustella miksi toisen pitäisi elää köyhyydessä tai hädässä silloin kun itse saan nautiskella hyvinvoinnista. En ole suomalaisittain mitenkään varakas, mutta maailman mittapuulla käsitän olevani selkeästi keskivertoa paremmassa asemassa. Minulla on kohtuullisen tilava koti, koulutus, vakaa toimeentulo ja varaa jopa täysin tarpeettomaan (mutta ah niin suloiseen) koiraan joka tuottaa minulle henkisen hyvinvoinnin lisäksi aika paljon taloudellista tappiota. Vaikka arvostan Suomea ja Isänmaan minulle suomaa hyvinvointia, en oikeastaan hyväksy sitä että hyvinvointi jaetaan pallollamme sillä perusteella mihin satut syntymään. Tiedän, olen toivoton hippi. Mutta olen ihan oikeasti valmis laskemaan omaa elintasoani jos sillä taataan suuremman joukon hyvinvointi. Uskon nimittäin että suuremman joukon kohtuullinen hyvinvointi tuottaa maailmaan enemmän uutta hyvää kuin pienen joukon ylenpalttinen hyvinvointi. Maslow on tarvehierarkioineen mielestäni oikeilla jäljillä (ja joo, ymmärrän ettei sekään ole täydellinen teoria). On turha odottaa että maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi jos isolla osalla väestöstä ei ole ruokaa tai turvallista ympäristöä.

Isäntä ei ole ihan yhtä anarkisti. Hän ei välttämättä olisi avaamassa rajoja kaikille (no en minäkään, joku realismi sentäs), mutta ajatteli tämän kansainvaelluksen olevan sellainen aikamme suuri tekijä joka tullaan muistamaan ja joka vaikuttaa koko Euroopan tulevaisuuteen. Sekin kävi mielessä että vastaanottokeskuksissa on melko haastavaa toteuttaa sitä paljon puhuttua kotouttamista. Paljon nopeammin oppii maan tavoille kun pääsee tutkailemaan niitä jonkun kotoa käsin. Ei tarvitsisi kuntien tuhlata niin paljoa rahaa kielenopiskeluunkaan kun kielikylvetettäisiin kotona (siis niiden oikeiden kielikurssien lisäksi, tietenkin). Normien purkua, byrokratian vähentämistä, tolkun ihmisten toimintaa, sitä tämä kotimajoittaminen mielestäni on.

 Kun julkinen keskustelu alkoi käydä syksyn myötä yhä kummallisemmaksi ja kummallisemmaksi tulimme yhdessä siihen tulokseen että nyt on aika toimia. Halusimme opettaa lapsillemme että turvapaikanhakijatkin ovat vain ihmisiä, ei mitään mörköjä tai eläimiä. Halusimme myös itse ymmärtää koko ilmiötä paremmin. Miksi joku jättää kotinsa ja vaeltaa – haloo! – Suomeen? Mistä siellä jossain tapellaan? Miten ihmiset siellä elävät, mitä syövät, mitä lukevat, miten ajattelevat? Mitä me voisimme heiltä oppia, mitä taas opettaa heille?

Ensin suunnittelin ryhtyväni SPR:n vapaaehtoiseksi, mutta aika pian tajusin että omaan elämäntilanteeseeni sopii paremmin se että vapaaehtoistyöni tapahtuu täällä kotona ja on projektinomaista. Samalla projektista tosiaan tuli koko perheen yhteinen juttu, aivan kuten olimme toivoneetkin. Ihan aluksi suunnittelimme ottavamme meille alaikäisen turvapaikanhakijan, mutta sitten tulimme sentään järkiimme (ja lastensuojelukuviotkin olisivat olleet monimutkaisehkot, käsittääkseni). Sitten saimme tietää että olisi huomattavasti helpompaa löytää majoitettavaksi mies – tälle ajatukselle tyttäret laittoivat stopin heti. Kuulemma he muuttaisivat pois jos meille muuttaisi joku mies. Jäimme odottelemaan sopivaa naista, eikä kovin pitkään tarvinnutkaan odottaa ennen kuin saimme J:n meille. Päivittäin tunnen tekeväni työtä jolla on tarkoitus – ja oppivani paljon uutta itsestäni ja maailmasta. Suosittelen lämpimästi ihan kaikille. Enemmän se antaa kuin ottaa.