Lasten suusta, vol. 2

Ennen kuin J. muutti meille mä mietin tuliskohan mulle enää kavereita kylään. Yhdet kaverit sanoi ettei ne haluais tulla jos meillä olis joku muukalainen. Mä luulen että niitä vähän jännitti. On ne kuitenkin tulleet meille leikkimään senkin jälkeen kun J. muutti meille. Aluksi mä en kertonut kuin parille tyypille. Nyt kaikki meidän luokkalaiset tietää. Yksi luokkakaveri halusi ehdottomasti päästä meille nähdäkseen J:n. Ne tykkäsi toisistaan heti.

Sillon kun J. tuli meille ekan kerran, mua pelotti. En osaa sanoa mikä, mutta pelkään usein vieraita aluksi. En uskaltanut heti tulla kahvipöytään vaan lymysin keittiössä ja napsin keksejä sieltä. Kun vihdoin tulin pöytään, oli siellä jäljellä enää yksi keksi! J. oli ihan kiva. Se käytti huivia, se oli pinkki. Me katottiin yhdessä Simpsoneita ja sitten mentiin nukkumaan.

Pikkuhiljaa J. alkoi käydä ärsyttävämmäksi ja ärsyttävämmäksi. Se söi kaikki herkut ja kyseli ”mitä tämä on”. Karkkeja katosi ja huolimattomuutta oli paljon. Se jättää usein meidän huoneeseen tullessaan koiraportin auki, ja vessaan valot, ja tietokoneen päälle. En mä kyllä itsekään aina muista noita, mutta kuitenkin. Se juttelee puhelimeen yöllä, se on erittäin ärsyttävää. Ja se tulee tosi lähelle, ilmeisesti Irakissa tullaan. Aluksi oli kivaa kun J. muutti meille, mutta nyt on vähemmän kivaa. Mä haluaisin olla enemmän rauhassa.

J. tykkää kovasti lapsista. Se halii aika paljon ja yrittää naurattaa. Aina mä en ymmärrä mitä hauskaa sen jutuissa on mutta nauran silti. Kerran se toi meille isot suklaapuput, se oli kivaa. Ja auttaa se mua enkun opiskelussakin: kertoo tarinoita ja haluaa itsekin oppia. Ei mulla muuta sanottavaa. Saako nyt pelata?

Mainokset

”Tosi huva J.!”

Kesken siivouksen J. sanoo kirkkaalla äänellä ”viikonloppu”. ”Viikonloppu, viikonloppu.” Sitten jotain mietteliäästi arabiaksi. Sitten lisää suomea. Ruokapöydässä hän pysähtyy tuijottelemaan pöytää. ”Kerjätä”. Katsekontakti: ”minä suomi kerjätä”. Häh? ”Write – kerjätä?” Ai, kirjoittaa! Sinä kirjoitat suomea! ”Nuori nainen” tulee jo ihan oikein, mutta meis, mees, missä – ei kun ”mies”. Kauhean tarkkaa on, muutaman kirjaimen virhe ja koko lause menee pieleen…

Menossa on taas hyvin intensiivinen kielenopiskelu. Irakissa J. ei päässyt kahteen viimeiseen vuoteen kouluun ollenkaan koska on sunnimuslimi. Nyt otetaan kyllä täysillä ilo irti opiskelusta! Opettajan kehut kerrataan ruokapöydässä ”Teacher say Tosi Huva J.!”. Ja tottahan se on, J. on ahkera ja nopea oppija. Kävellessä ja siivotessa on kuulemma hyvä miettiä mitä opettaja sanoi. Sanoja kerrataan joka ilta, ääneen toistellen. Eikä kuulemma ole ollenkaan vaikeaa, helppo kieli tämä suomi.

Ihan helpolla ei kuitenkaan päästä täällä kotona. Jokaista sanaa ja sananpainoa on kuunneltu. Yritäpäs kuule selittää mitä ”no niin” tarkoittaa. Ensin nousevalla intonaatiolla, sitten silleen pahaenteisesti. Tässä pääsee tutkailemaan omaa äidinkieltäänkin ihan uusista näkökulmista. Hauskaa!

Kuukausi kotimajoitusta takana

Miltäs nyt tuntuu? Hyvältä, kaiketi, edelleen. Ja samalla huomaan että uutuudenhohto alkaa karista.

J:n siivousinto on vähentynyt huomattavasti. Saan taas siivota ihan normaalisti, eikä pyykkäämisestäkään tarvitse enää kilpailla. Ruokaakin saan tehdä ihan ite. J:n sukulaiset eivät enää soittele vilkuttelupuheluita (se tosin voi johtua siitäkin että he kuvittelevat meidän olevan jonkinlaisia orjuuttajia). Ollaan siis päästy normiarkeen.

Meidän normiarkeen kuuluu nykyään yksi teini. Aamulla se herää niin myöhään että just just ehtii junaan jos jättää aamupalan väliin. Koulun jälkeen se menee huoneeseensa nukkumaan, saattaa herätä päivälliselle ja riekkuu sitten puhelimessa kaveriensa kanssa koko illan pitkälle yöhön asti. Viikonloppuisin se tekee iltasella popcornia itselleen ja katselee tietokoneelta leffoja kuulokkeet päässään (Bollywood on kova juttu), valvoo melkein koko yön ja herää joskus puolen päivän tienoilla. Ja minua ärsyttää ihan kuin se olisi oma lapsi… Hyvää harjoitusta, sanoisin, parin vuoden kuluttua noi omat tylleröt lienevät samoissa puuhissa. Silloin olen varmaan tyytyväinen jos niille riittää koti-illat popcornin ja oman leffan kanssa.

Suomalainen tilantarve alkaa myös näkyä. Aika usein tekisi mieli vaan vetäytyä makuuhuoneeseen ja vetää ovi kiinni perässä, olla vaan ihan itsekseen. Lapset kaipailevat niitä tavallisia suomalaisia ruokia joita ei nyt olla syöty, purkkihernekeittoa ja sitruunakanaa basmatiriisin kera. Ehkä alkaa olla aika palata arkeen niidenkin suhteen. Harjoitella tekemään briyanin sijaan pannukakkua.

Muutamat säännöt vaativat nyt tarkennusta. Suihkun pituus täytyisi saada järkeväksi, yölliset puhelut saisi vaihtua siihen kohteliaaseen tekstittelyyn. Kotitöistä voisi sopia tarkemmin, niin kaikki tietäisivät mitä odottaa. Ruutuajastakin pitää ehkä puhua. Ja siitä että olisi tosi fiksua nukkua öisin ja valvoa päivällä muiden kanssa samassa rytmissä… Mutta näähän on näitä: asioita jotka ärsyttää ihan vietävästi ja joista voi sitten hetken kihistyään jutella ihan asiallisissa merkeissä. Ihan varmasti löytyy ratkaisut kun vaan istutaan alas juttelemaan. Ei tässä kellään ole niin ihmeellisiä tapoja etteikö vastaavaa olisi ennenkin nähty. Monella tapaa samanlaista olisi jos olisi suomalainen kämppis.

Mistä koti?

Meiltä kysytään aika usein kuinka pitkään tämä kotimajoitus kestää. Joudun vastaamaan että en tiedä, kukaan ei tiedä. Matkassa on aika monta mutkaa. J. odottelee edelleen kutsua Maahanmuuttoviraston haastatteluun. Moni hänen kanssaan samaa matkaa Suomeen saapunut on jo saanut kutsun, joten odottelemme sitä saapuvaksi pian. J. on jopa nähnyt kutsukirjeestä unta, niin kovasti hän sitä odottaa.

Haastattelun jälkeen odotellaan päätöstä, ja siinäkin saattaa mennä tovi. Toinen J:n veljistä on jo haastateltu, mutta siitä on jo viikkoja eikä päätöstä vain kuulu. Tuskaisaa odottamista, kaikki toiveet ja haaveet – koko loppuelämä – riippuvat tästä päätöksestä… Menneellä viikolla Hesarissa luki että kaikki viime vuoden hakemukset pyritään käsittelemään elokuuhun mennessä, joten sellainen lehtitietoon perustuva takaraja ollaan saatu.

Jos päätös sitten joskus saapuessaan on kielteinen, tulee J:n poistua maasta luultavasti 30 päivän aikana vapaaehtoisesti – joissain tapauksissa poistumista voidaan vaatia nopeammallakin aikataululla. Poliisi ilmeisesti osallistuu prosessiin – selkokielistä tietoa on ollut vähän vaikea löytää. Minulle ei vielä ole selvinnyt maksaako Suomen valtio paluukustannukset eli lennon, vai miten tässä toimitaan. Sen olen kuullut että aika moni käännytetty ”katoaa”, eli jää paperittomana Suomeen. Kuulostaa todella huonolta vaihtoehdolta.

Jos taas päätös on myönteinen, alkaa siitäkin monipolvinen prosessi. Jostain pitäisi saada oma koti, mutta millä rahalla? Etelä-Suomessa on pulaa pienistä ja kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista jo entuudestaan. Tuhansien turvapaikanhakijoiden liittyminen asuntojonoon on aika haastava juttu. Pääkaupunkiseutua koskee jo määräys etteivät turvapaikan saaneet saa muuttaa sinne jollei heillä ole alueella opiskelu- tai työpaikkaa (Kuulostaa muuten aika hurjalta että Suomessa rajoitetaan sitä missä joku saa asua. Mutta onhan se näin jo esim. sairaalahoitoa vaativien vaikeasti sairaiden kanssa: uusi kunta ei välttämättä suostukaan ottamaan vastaan kallista uutta kuntalaista.). Työ- tai opiskelupaikan saaminen voi kuitenkin olla kielitaidottomalle inahduksen haastavaa. Muuttotappioalueilta asuntoja varmasti löytyisi helpommin ja edullisemmin, mutta niillä taasen harvoin on kovin kattavaa kieliopetusohjelmaa tai runsaasti työpaikkoja tarjolla…

Mistä asunto sitten löytyykin, sen tulee olla varsin edullinen jotta siihen voisi saada asumistukea (jonka määrä muuten ilmeisesti vaihtelee kunnittain). Periaatteessa pakolaisstatuksen saaneen pitäisi saada Suomesta kuntapaikka, mutta kah kun niitä ei tähän mennessä ole tarvittu ihan näin paljoa… Ely-keskus puuhaa parhaillaan systeemiä joss jokaiseen kuntaan tulisi kolme pakolaista tuhatta asukasta kohden. Yllättäen kunnat eivät ole olleet hirveän innoissaan tästä suunnitelmasta – vaikka valtio toki korvaa osan kuluista niin tuleehan siinä kunnallekin kustannuksia kun tarvitaan lisää asuntoja, sosiaalityöntekijöitä, koulu- ja päivähoitopaikkoja, sairaanhoitoa, jne… Että pikkasen tässä mietityttää miten tämä ongelma ikinä ratkeaa…

Noh, ”onneksi” suku tuntuu edelleen säätävän tätä asumisasiaa Irakista käsin. Pari iltaa sitten J. kertoi meille että isän kaveri vuokraisi hänelle ja veljelle asunnon Itä-Helsingistä hintaan 300€/kk (sähkö ja vesi kuuluivat hintaan). Emme ihan uskoneet tätä todeksi, ja seuraavana päivänä hinta olikin sattumoisin kaksinkertaistunut eikä siihen olekaan varaa. Onkohan koko asuntoa oikeasti edes olemassa? Aika rumiakin tarinoita erilaisista huijauksista ja menetetyistä takuuvuokrista on jo ehtinyt kantautumaan korviini. Mutta ehkä tämä asuntoasiakin sitten ratkeaa ajan kanssa ”kuin itsestään”. Kunhan nyt tulisi edes se kutsu Migrin haastatteluun.

Kauppaan!

Tällä viikolla olemme puuhanneet kauppaan lähtöä. Ensin tehtiin budjetti ja todettiin se todella tiukaksi. Sitten mietittiin mitä kaupasta sillä rahalla saa, ja mitä niistä haluaa syödä. Todettiin että leipä kannattaa leipoa itse ja puuroa kannattaa kokeilla vaikka ei kamalasti siitä tykkäisikään (voihan senkin sitten leipoa leiväksi jos ei kestä syödä sitä). Tultiin siihen tulokseen että jotain herkkujakin pitää voida ostaa.

Kauppalistan kirjoittaminen oli yksi viikon hauskimmista operaatioista. Ei siksi että siihen olisi voinut koota kaikkea kivaa, vaan siksi että J. kirjoitti sen suomeksi ja me isännän kanssa ääntelimme äänne ja kirjain kerrallaan apuna. Idiootiksihan siinä mölistessään itsensä aika nopeasti havaitsee, ja tuli vähän kiistaakin siitä miten jogurtti ja shampoo kirjoitetaan… Hienosti alkaa kuitenkin J:ltä jo vokaalitkin sujumaan suomalaisittain, yhä harvemmin ja harvemmin sekoittuvat englannin ääntämykseen.

Sitten päästiin kauppaan asti. J. halusi käyttää sitä halvempaa kauppaa, kaverit olivat suositelleet. Sinne siis. Näytin missä kilohinta lukee hintalapuissa, ja totesin että aika hankala on kielitaidottoman tietää mikä lappu koskee mitäkin tuotetta. En meinannut minäkään pysyä kärryillä, niin sekaisin hyllyt olivat. Mutta yritys hyvä kymmenen, ja J. oli kovin tyytyväinen kun tajusi että tuotteilla on isojakin hintaeroja – ja toisaalta että toisinaan kannattaa panostaa laatuun.

Kauppalista oli J:lle uusi juttu. Hän tuli oikein erikseen illalla kiittämään tästä opista. Hän kertoi ennen aina käyneensä kaupassa kiireellä ja kaapineensa kasaan kaikkea hyvää – ja lopulta kuukaudeksi tarkoitettu raha loppui viikossa. Nyt hän oivalsi että kannattaa kotona miettiä mitä aikoo syödä ja tehdä lista valmiiksi. Aika hyvin hän malttoi kaupassa pysyäkin listan tuotteissa. Ylimääräisinä mukaan tarttui vain vähän limua ja karkkia. J. oli todella yllättynyt että loppulasku oli piirun alle 15€ vaikka hän osti kaiken mitä listassa oli ja tosiaan vähän päällekin.

Toistaiseksi siis näyttää ihan hyvältä tuon rahankäytönkin suhteen. Ensimmäisenä päivänä kun rahat olivat tulleet J. toi lapsille isot suklaapuput ja meille aikuisille keksejä. Itse hän oli käynyt ravintolassa syömässä kebabia veljien kanssa. Eihän tuollaisesta tohdi torua vaikka pelkään ettei siihen olisi ollut varaa. Toivottavasti rahat riittävät koko kuukauden eikä tarvitse ohjata tinkimään noin pienistä jutuista.

Hieman muuten nauratti siinä halpakaupan kassalla kun J. maksoi 200€ setelillä. Turvapaikanhakijat saavat tukensa kerran kuussa käteisellä, ilmeisesti suurina seteleinä. Joku äkkiväärä saattaisi siis kuvitella kuukauden ensimmäisellä kauppareissullaan olevaa turvapaikanhakijaa kroisokseksi…

Lasten näkemys, vol. 1

Ekan kerran kun J. tuli meille niin se oli ihan kivaa. Hiukan jännitti. Vähän niin kuin uusi perheenjäsen tuli. J. ei ollut ihan sellainen kuin olin odottanut. En osannut odottaa että hän tykkää karkista. Mä tykkäsin tosi kovasti kun mä sain tietää että J. tykkää lapsista.

J:ssä erilaista on se ettei se koskaan käy uimahallissa. Se johtuu siitä että siellä on vieraita miehiä ja niiden maassa on tapana pitää sitä huntujutta päässä jos on vieraita miehiä. Muuten se on aika samanlainen kuin muutkin.

J tajuaa aika paljon mun puheesta, mutta hänen ymmärtäminen on vähän vaikeaa. Kun J. puhuu suomea, sen lauseet menee vähän eritavalla, siitä on vaikea saada selvää. Mä olen oppinut vähän niitten maan kieltä. Fetah tarkoittaa tyttöä. Muuta en muista.

Välillä on ollut vähän tylsää kun J. välillä tekee virheitä jotka alkavat pelotamaan minua. Esimerkiksi kun hän jäi kiinni ilman lippua matkustamisesta metrossa. Lipuntarkastaja soitti äidille. J:llä ei ollut yhtään rahaa, eikä mekään maksettu sitä laskua hänen puolestaan. Olin siitä huolissani.

Kerran me mentiin J:n kanssa pulkkamäkeen. Se kokeili pulkkaa ja stigaa, stigalla se laski paremmin. Aina jos meidän huone on vähän sottainen, J. alkaa laulaa ”mitä tämä on” ja silloin pitää välillä siivota. Se on vähän tylsää. Mutta muuten on ihan kiva että se on meillä. Se on kyllä kivaa kun J. joskus tulee halaamaan silloin kun on vähän yksinäinen olo.

Omaa rahaa!

Kauan odotettu kirje saapui! J. saa omaa rahaa ihan pian! Ja kahtena seuraavanakin kuukautena! Tulevaisuus on turvattu!

Nyt on käynnissä vimmattu suunnittelu. Mihin kaikkeen raha (314,91€/kk vastaanottoraha) riittää? Olemme sopineet että J. hoitaa taloutensa kokonaan itse, pesuaineista ruokaan. Nollan euron vuokraan kuuluu sähkö ja vesi, mutta muuten kaikki jää hänen itsensä maksettavaksi. Jotta olisi sitten mahdollisen turvapaikan saamisen jälkeen jo vähän taitoa oman talouden järkevään hoitamiseen. Eikä taloudenpidon taidosta varmaan haittaa ole vaikkei turvapaikkaa saisikaan?

Väännämme täällä budjettia. Paljonko bussilippu maksaa (järkyttävät 152,39€/kk!), kuinka vähällä voisi selvitä ruokakustannuksista (vieläköhän sitä muistaa opiskeluaikojen halvat niksit)? J. haaveilee pääsevänsä ravintolaan maksamaan ihan itse. Korujakin olisi kiva saada, ja ehkä uusia vaatteita (täytyy viedä J. kirppikselle). Koulu maksaa vähän, pienen siivun vie se taannoinen lipuntarkastussakko (sen sai onneksi pilkottua pieniin osiin). Jotain pitäisi varmaan saada säästöönkin jotta olisi varaa perustaa koti jos turvapaikka heltiää. Pitäisi osata suunnitella tulevaa, niin monen seisahtuneen kuukauden jälkeen.

Meitä jännittää kyllä aika kovasti. J:tä ihan vaan se että ylipäätään tulee omaa rahaa. Minua se, kuinka nopeasti se kaikki katoaa… Pitävätkö suunnitelmat vai käykö niin kuin joskus ominakin opiskeluaikoina että loppukuusta saa syödä aika paljon puuroa..?